— Sinua on kosinut jalosukuinen nuorukainen Henrik Horn. Hänelle et aijo mennä avioksi — niinkö?
Niin ankarasti tähysti marski Annaa silmiin, että häneltä väkisinkin laskeusi katse alaspäin. Vaan hän kohotti sen taas ja päättävästi nyökäytti hän päätään.
— Se on vallassasi, siihen en puutu, vaikka voisinkin muitta mutkitta sulle aviomiehen määrätä, virkkoi marski kohauttaen olkapäätään. — Vaan minä olen sulle ilmoittanut, että tuon herttuan rengin puolisoksi et myöskään joudu, niinkauan kuin minun kädessäni on vaikkua, ja sinä tiedät, että minä en riko sanojani.
Marski käveli pariin kertaan yli laivahuoneen lattian ja pysähtyi taas
Annan eteen:
— Sinulla on huonoja taipumuksia, sinä olet perinyt äitisi aatelitonta verta ja hänen kevytmielistä luonnettaan. Isäsi teki häpeällisen naimiskaupan, joka sukumme nimeä halvensi, vaan ole varma, minä olen pitävä huolta, ettet sinä pääse tilaisuuteen tätä häväistystä uudistamaan. Minä pidän siitä huolen, kuuletko…
Niin uhkaavana, niin ankarana hän seisoi siinä tuo kookas, teräväkatseinen mies, — ei ollut epäilystäkään, ettei hänen sanansa olleet järkähtämättömät. Hän oli yhtä hievahtamaton, olipa kysymyksessä pienet asiat tai suuret. Sen Anna oivalsi, ja vaikka hän koetti karasta luontonsa, ei hän voinut estää kyyneleitä virtaamasta esiin, — olihan viimeinen toivo, että hän saisi holhoojansa suostumuksen haluamalleen avioliitolle, nyt mennyt. Ja Ebba-rouvakin suojasi silmiään kämmenellään, näytti siltä, kuin hänelläkin olisi kyynel pyrkinyt esiin. Sitä marski katsoi ja rypisti kulmakarvojaan tyytymättömänä.
— Te tiedätte, että minä en pidä vetistelemisestä, kyyneleet eivät koskaan päätöksiini vaikuta. Me eroamme nyt, te matkustatte ensiksi Kastelholmaan ja Anna jää sinne niinkauaksi, kuin minä sen tarpeelliseksi katson. Leskikuningatar tulee sinua siellä pitämään silmällä. Vaan se muista, jos kuulen vielä hiiskahdustakaan uusista lemmenvehkeistä tuon herttuan kätyrin kanssa, toimitan sinut vielä turvallisempaan paikkaan, luostariin sinut salpaan tai rautaristikkojen taa. Sillä tässä on Flemingin nimi kysymyksessä, perheeni arvo, ja sitä et tahraa, sen vannon… Saat mennä.
Vaan Anna ei lähtenyt, hänen ruumiinsa vapisi, hänen polvensa notkistuivat ja kuin rukoillen vaipui hän polvilleen ankaran setänsä eteen. Oliko kaikki noin lopussa, eikö armon kiventä ollut tuossa muuten niin jalossa miehessä, oi, osaahan hänkin toki sääliä… Ja hiljaa Anna nyyhkytti:
— Setä, setä, antakaa pieni toivon murunen.
— Ei sanaakaan enää. Saat mennä.