— Soudetaanko vielä tänä iltana kaupunkiin takasin? kysyivät soutajat, kun pienen kalastajakylän ohi lähdettiin kulkemaan aavemmalle selälle.
Nuorukainen heräsi. Kaupunkiin? Tukholmaan, mitä hänellä oli siellä tekemistä? Ei, sotaa on jatkettava, suunnitelma laadittava, tässä ei ole aikaa hukata. Ja hän virkkoi päättävästi soutajille:
— Ei, laskekaa tuohon kylän rantaan, minä jään tänne te, saatte palata milloin tahdotte. — —
Seuraavana päivänä oli aamusta asti liikettä ja hyörinää kuninkaan merileirissä Tukholman ulkosaaristossa. Laivoja asetettiin lähtökuntoon ja laivavenheet soutelivat ehtimiseen aluksesta toiseen toimittelemassa asioita eron edellä. Kuninkaan laivasto oli näet saanut käskyn päivällisen aikaan nostaa ankkurit lähteäkseen purjehtimaan edelleen ja Suomen aatelisto, joka täällä jo viikkokausia oli viipynyt kuninkaan luona, valmistautui sekin jo vihdoinkin purjehtimaan Ahvenanmeren yli kotiin Suomeen. Mutta useiden Suomen aatelisherrain piti vieläkin Klaus Flemingin mukana seurata kuningasta Puolaan saakka ja heittivät he siis nyt täällä jäähyväisiä omaisilleen ja maamiehilleen.
Suomeen lähtijät kävivät juhlallisilla jäähyväistervehdyksillä myöskin kuninkaan luona ja hyvillä mielin, kuninkaalleen kiitollisina ja kuninkaan miehinä he sieltä palasivat; mikä oli saanut uuden läänityksen, mikä viran taikka lahjan, — ilman ei sieltä palannut kukaan, yksin Kaarlo Hornkin sai täällä uusia läänityksiä. Tämä oli kaikki Klaus Flemingin vaikutusta, hän tahtoi kiinnittää suomalaiset yhä lujemmin kuninkaaseen ja sen kautta itseensä ja hän osasi käyttää vaikutustaan jalomielisestikin. Iloisia jäähyväis- ja onnentoivotushuutoja kaikui siitä syystä kaikkialta aluksista ja niiden lomissa puikkelehtavista laivavenheistä.
Klaus Flemingin amiraalilaivassa oli myöskin eron hetki käsissä, Kuitian perheen piti näet matkustaa kotiin Suomeen, marskin itsensä jäädessä seuraamaan kuningasta Puolaan. Vaan siellä ei ollut mieliala iloinen, tuo herttualta eilen saapunut pieni kirje oli myrryttänyt marskin mielen ja jättänyt myrskyn enteitä ilmaan. Aamusella jo oli marskilla ollut pitkä, yksityinen keskustelu rouvansa kanssa ja Anna Fleming oli oivaltanut, että tämä keskustelu oli koskenut häntä. Ja nyt kutsuttiin Anna itse setänsä luo kuulemaan päätöksistä.
Arkaellen astui Anna setänsä eteen, mutta samalla hän tunsi tyynnyttävää varmuuttakin mielessään. Hän oli eilisestä saakka, jolloin hän niin odottamatta oli sulhasensa tavannut, ollut omituisen vaihtelevassa mielentilassa. Nuorukaisen reipas, luottava katse oli valanut iloa ja rohkeutta hänen mieleensä, vaan uusia huolia oli siitä yhtymisestä myös hänen mieleensä tunkeutunut. Hän tunsi setänsä järkähtämättömyyden pienimmissä asioissakin ja pelkäsi varsinkin tuota herttuan puoltosanaa, jonka hän arvasi setänsä mieltä ärsyttäneen.
Tavallista kiivaammassa mielentilassa Klaus-herra olikin, kun hän holhokilleen virkkoi:
— Sinä et ole totellut minua, Anna, vastoin kieltoani olet tavannut tuon vehkeilijän, jolle jo Strömsholmassa annoin matkapassin, niin, niin, minä tiedän sen, muuten hän ei olisi uskaltanut toista kertaa eteeni tulla. Sano, mikä sulla on tarkotus, aijotko todellakin vastustella minua?
Anna ei osannut vastata mitään, hän katsoi kysyen Ebba-rouvaan, joka siinä miehensä vieressä istui, keksiäkseen hänen katseistaan jotakin, joka hänelle selvittäisi mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Vaan Ebba-rouva oli itsekin ikäänkuin murheellinen ja levoton, näytti siltä, kuin aviopuolisojenkin kesken äsken olisi joku erimielisyys ollut olemassa. Klaus-herra jatkoi: