Kas siinä vielä yksi, joka tarkotuksiani pitää vallattomana, päättömänä pilana! ajatteli nuori lähettiläs, kuunnellessaan kuinka Henrik Horn loukkautuneen kiivaudella häntä nuhteli. Tekipä hänenkin jo mieli vastata samalla mitalla, mutta hillitsemiskyky on suuri kyky, ajatteli hän, ja lausui tyynesti:
— Leikkiä, sanotte te, jalosukuinen ritari. Miksi leikkiä? Te tunnette ehkä minut luonteeltani kevyeksi ja vallattomaksi, ja olenkihan minä halpa ulkomaalainen, köyhä junkkari teidän rinnallanne. Vaan sellainenkin voi joskus löytää murun, joka on hänelle henkeäänkin kalliimpi ja josta hän ei luovu, vaikka sydän kiskottaisiin povesta. Sellaisen helmen olen minä löytänyt ja sitä olen säilyttävä.
— Mutta te tiedätte, että se on mahdotonta, Anna Flemingiä ette voi saada puolisoksenne, häntä suotta turhilla toivomuksilla kahlehditte, puhui nuori Horn kiivaasti. — Jos olette jalo nuorukainen, luovutte yrityksestänne ajoissa, — niin minä tekisin.
— Te, Henrik Horn, saatte valita Suomen aatelistosta neitosen minkä tahansa, kaikki teille lähtevät, sillä te olette Kankaisten suurta sukua. Minulla on yksi ainoa aarre, vaan se on mulle sitä kalliimpi. Tyttö on itse mulle sydämmensä antanut, — kumman meistä on syrjäydyttävä?
Nuori Horn ei voinut kieltää, että hänen kilpailijansa todistelussa oli perää, ja masentuneena loi hän katseensa alas laivan laidan yli leikkivään aallokkoon. Niin, niin, neitosen sydän on valinnut, jalointa olisi alistua sen vaalin alle, syrjäytyä, luopua koko rakkaaksi käyneestä unelmasta… Mutta sittenkin, nuori Horn ei tahtonut heretä taistelusta, jossa hän mielestään taisteli tyttönsäkin onnen puolesta. Ja hetken kuluttua hän virkkoi:
— Te teette onnettomaksi sen neitosen, joka mulle on rakas, teidän pelinne ei ole puhdasta. Vaan minä olen elkeitänne seuraava, ja muistakaa, minä voin käyttää miekkaanikin, vaikka en ole soturi, jos hänen onnensa taikka kunniansa puolesta tarvitsen taistella.
Katkerasti hymähti nuori lähettiläs:
— Taistellaan vain, valmis olen siihen minäkin, tähän taisteluun kaikki pyrintöni kohdistuvatkin. Vaan se tietäkää: jos taistelu mulle on vaikea, on se teille toivoton, sillä neitonen on minun!
Uhkausta oli molempain kilpailijain sanoissa, jopa liikkeissäkin, kun he näin erosivat, heittäen toisilleen leppymättömän jäähyväiskatseen. Vaan nuori sanantuoja laskeusi venheeseensä ja istahti keskiteljolle miettimään, venheen kulkiessa salmen suuta kohden. Tottatosiaan, tämä päivä oli jättänyt hänelle sangen vähän toiveita jälelle. Joka taholla kiivas, vihanen vastarinta, taistelua kaikkialla, minne hän vain kääntyikin, taistelua, jossa hän ymmärsi olevansa heikommalla, huonommalla puolella ja johon hänen kävi vaaralliseksi pitemmältä puuttua… Ja mitä varten hän oikeastaan tätä toivotonta sotaa kävi, miksi potki hän tutkainta vastaan, hän, joka aina oli tottunut sukkelalla käännöksellä väistämään vastuksia ja huuhtomaan ikävyydet mielestään uusilla ilveillä ja hauskuuksilla? Miksei hän nytkin pyörähtänyt tieltä, hyljännyt koko hommaa ja hakenut uutta, kiitollisempaa seikkailua muilta markkinoilta? Niin, miksei?
Turhaan hän sitä kyseli, vastausta ei hän löytänyt, hän vain tunsi, ettei hänellä nyt, kuten ennen, ollut valitsemisen varaa. Venhe souti juuri sen niemen ohi, jossa hän pari tuntia sitten oli tyttöään puhutellut; vielä olivat siellä venheet rannassa, ehkei huviretkeilijöitä näkynyt. Vaan nuorukainen näki sittenkin kuten äsken edessään tuon neitosen niin hellänä, niin huolestuneena, niin rakastavana, melkein kuin rukoilevana lapsena… Se rukous kohdistui häneen ja suli yhteen hänen omain mielikuvainsa kanssa.