— Ilmota herrallesi, että hän valitkoon toisen lähettilään, kun minulle asiata lie, sinua en enää tahdo edessäni nähdä.
Vaan nuorukaisessakin purkausi silloin jo kiukku esiin ja hän huudahti vastaan:
— Vielä tulen minä sittenkin kolmannen kerran, enkä odota niinkään kauan, kunnes kätenne on kangistunut.
Tuulelta ei enää kuulunut, mitä marski siihen vastaan karjasi, vaan kiivaana hän käsiään huitoi. Mutta syttä ja sappea oli venheessä istujankin mieli. Olihan hän tosin aavistellut, marskin vihaa varoen, että sieltä tulisi rukkaset, yhtä komeat kuin ensi kerralla. Vaan tuo pöyhkeä, tuo nöyryyttävä käytös kohotteli koston kuohuja hänen mielessään ja säihkyvin katsein silmäili hän vielä kerran taakseen amiraalilaivaan, jonka kannella marski vielä käveli edestakaisin.
— Ehei, sinä kopea marski, nyt on kirjeiden ja kauniiden puheiden aika mennyt, näistä puolin ryhdytään totisempiin toimiin. Vielä olet sinä kuuleva puhuttavan Hieronymus Birckholtzista — enemmän kuin tuuletkaan!
Viimeinen kirje oli lähettiläällä vielä viemättä ja sitävarten hän ohjasi venheensä Kaarlo Hornin laivaan, joka kelluili kauempana toisella rannalla. Sinnehän hän oikeastaan tuli niinkuin ystävälliselle alueelle, vaan kumminkin, sielläkin hän tiesi erään häntä katkeralla mielellä katselevan, — olihan nuori Henrik Horn hänen kilpakosijansa. Vaikka he usein olivat tavanneetkin toisensa Kaarlo-herttuan hovipiireissä, ei heidän välillään näihin asti ollut koskaan ollut sanaakaan puhetta, ei viittaustakaan, suhteestaan nuoreen Flemingin neitoseen. Itse hän oli välttänyt siihen koskemasta, oli toivonut nuoren Hornin, huomatessaan, ettei tyttö häntä suosi, muitta mutkitta vetäytyvän syrjään. Vaan nyt hänen teki mieli puhua pari sanaa tuon pojan kanssa, — hän arvasi, että Flemingit nyt herttuan puututtua asiaan, vielä kiihkeämmin tuota heille mieleistä liittoa kiirehtisivät.
Siitä syystä hän, jätettyään kirjeen Kaarlo Hornille, etsi tilaisuutta puhellakseen kahdenkesken Henrik Kaarlonpojan kanssa, eikä hänen kauan tarvinnut tällaista tilaisuutta hakeakaan. Nuorella Hornilla oli nähtävästi sama tarkotus ja hän se juuri viittasikin lähettilään syrjään muusta laivaväestä keulakannelle.
Täällä saaristossa Henrik Kaarlonpojalle vasta oikein oli selvinnyt asemansa Anna Flemingiin ja syyt siihen arkuuteen, jopa kylmyyteen, jolla neitonen häntä kohteli. Laivaston mukana oleva suomalainen aatelisnuoriso oli näinä viikkoina, kuninkaan lähtöä odotellessaan, viettänyt monta hauskaa, iloista päivää yhdessä, yhteisillä huvimatkoilla ja metsästysmatkoilla saaristossa, taikka vierailuilla toistensa luona laivoissa. Nuori Henrik oli siellä pannut parastaan totellakseen Ebba-rouvan neuvoa: voittaakseen, valloittaakseen tuon tytön, johon hän jo vuosi sitten Vääksyssä oli silmänsä iskenyt. Vaan hän oli huomannut ponnistelevansa turhaan: neitonen vetäytyi pois hänen seurastaan, oli raskasmielinen, kylmä ja arka. Nuori Horn sitä suri, käsittämättä syitä siihen. Vaan sitten hän toisilta aatelisnuorukaisilta sai kuulla kertomuksen Strömsholman tapahtumista ja hän ymmärsi: Anna Flemingin tunteet olivat kiinnitetyt toiseen, muukalaiseen mieheen, joka palvelijan asemassa oleskeli herttuan seurueessa.
Siitä rupesi mustasukkaisuuden myrkky kalvamaan nuorukaisen sydäntä ja ennen tuntumaton katkeruus täytti hänen mielensä. Hän rupesi hiljaisissa mietteissään vihaamaan tuota miestä, jonka kanssa hän ennen usein ja kernaastikin oli seurustellut herttuan hovissa, vaan jonka hän nyt huomasi astuneen tielleen. Ja kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon kilpailijansa astuvan isänsä laivaan, kuohahti kätketty kiihko taas hänen mielessään ja hän päätti puhutella Hieronymus Birckholtzia, jonka vilpittömiä tarkotuksia Anna Flemingin suhteen hän epäili.
— Minä tiedän, että te olette onnistuneet saavuttamaan erään aatelisneitosen suosion, joka minullekin on kallisarvoinen. Valloituksenne on ollut helppo, vaan oletteko ajatelleet, että leikitte neitoseen nähden arveluttavaa leikkiä?