— Mistä syystä luulet herttuan oikeastaan puuttuneen tähän sinun kosintahommaasi?
— Hänen ruhtinaallinen armonsa kai tarkottaa sekä nuoren neitosen että minun parasta, vastasi Hieronymo reippaasti.
— Ole ilveilemättä, tokasi marski kärtysästi, — hänkö suotta puuttuisi meltomielisiin lemmenjuttuihin! Me ymmärrämme kyllä tarkotuksen, sinä olet ainoastaan välikappale. Vaan sittenkin, sulla on rohkeutta astua toisen kerran eteeni samalla asialla, — etkö uskonut ensi kerralla?
Marski istui tyyneenä, vaan hänen kulmakarvansa loivat tavallista paksumman varjon hänen kasvoilleen ja kiihkoa näytti asuvan ankarassa katseessa. Hieronymo koetti yhä pysyä reippaana vastatessaan:
— Teidän armonne lupasi minun tulla, kun olen varustettu aateliskilvellä ja huomenlahjoilla. Ja suosituksiini luottaen…
— Sinä ilveilet liian rohkeasti, nulikka! Jos sinulla olisikin kaikki muut edut päästäksesi Flemingin vävyksi, pelkkä se seikka, että herttua puolestasi kosii, tekee sinut mahdottomaksi, — sitä etkö älyä? Vaan sinä olet halpa välikappale, mitätön syötti, — sinuun ei kannata kiivastua. — Marski vaipui taas silmäilemään herttuan kirjettä, hänen nyrkkinsä puristui, hän rutisti sen kokoon. Ja huomatessaan nuorukaisen vielä seisovat edessään, huudahti hän: — Mitä viivyt?
— Mikä vastaus on minun vietävä herttualle?
Marski nousi pystöön.
— Hänelle vastaan itse. Vaan sinä, herttuan kätyreistä halvin, pane mieleesi: minun talostani et koskaan naista saa, et orjatartakaan, niinkauan kuin tämä käsi jaksaa ojentua!
Nuorukainen näki vihan laineiden olevan nousemassa Suomen marskissa, eikä tahtonut odottaa, kunnes ne purkautuisivat esiin. Hyrskyten lainehti hänen omakin povensa ja terävä vastaus pyöri hänen huulillaan. Vaan hän nielasi sen, kumarsi jäykästi ja lähti nousemaan kannelle. Marski seurasi häntä tuokion kuluttua, ja kun Hieronymo jo istui venheessään, huusi tämä vielä kannelta: