— Holhokkini on määrätty toiselle, te häntä ette koskaan voi saada. Ja minä olen tekevä tehtäväni katsoakseni, ett'ette myöskään pääse tilaisuuteen ajamaan hänen päähänsä turhia korupuheitanne. Niin — toivon teidän poistuvan täältä.
Veri nuorukaisessa kuohahti, — hän oli toki luullut voivansa vähän sulattaa tuota jäätä, hän oli edes rouvassa odottanut tunnetta ja armahtavaisuutta. Tuo kylmyys häntä ärsytti, hän ei voinut hillitä kiukkuaan ja koko tulistuneen mielensä kiivaudella hän huudahti:
— Hän ei joudu toiselle, se uskokaa, sillä hän on minun!
Ebba-rouva viittasi kädellään häntä poistumaan. Nuorukainen astuikin venheensä luo, vaan siinä hän vielä ikäänkuin uhaten kääntyi ympäri ja vakuutti:
— Vaikka virittäisitte kaikki elkeenne, vaikka itse pyhä Pietari ja paholainen liittyisivät vastaamme, hän on oleva minun!
Niin huudahdettuaan hän hyppäsi venheeseen, heilautti hattuaan Flemingin ylpeälle rouvalle, joka siinä rannalla vielä liikahtamatta ja ikäänkuin mietteihinsä vaipuneena seisoi. Oliko tuossa katseessa sittenkin jotakin peräytymistä, jotakin toivoa antavaa? Ei, kasvot olivat kankeat ja kylmät. Ja nuorukainen virkahti soutajilleen:
— Ja nyt amiraalilaivaan, nyt Suomen karhun pakinoille! — Sinne kiiti venhe nopeasti ja tuokion kuluttua seisoi nuori sanankuljettaja jo ankaran Klaus Flemingin edessä.
Virallisena ja värähtämättömin kasvoin hän siinä seisoi sanaakaan virkkamatta, silmiään räpäyttämättä, sillaikaa kuin marski itsekseen hienosittain kiroillen luki tuon herttuan ensimmäisen, äkäsen kirjeen. Kun marski sitten mursi auki toisen, pienemmän kirjeen, vavahti hän vähän, vaan terästi luontonsa kovaksi. Marski musteni kasvoiltaan tuota kirjettä lukiessaan ja pari kertaa hänen katseensa jo kirjeestä kohosivat ja salama singahti niistä nuorukaista kohden. Ja kun hän ehti erääseen kohtaan, jossa herttua pyysi Flemingiä lähettämään veljensätyttären hänen puolisonsa Kristiinan hovinaiseksi ja holhokiksi, silloin pääsi marskilta huudahdus:
— Niinkö luulet, parittaja!
Vaan kirjeen loppuun luettuaan seisoi marski hetkisen ääneti ja vaipui sitten varsin tyynesti lepotuoliinsa istumaan, heilauttaen kirjettä kädessään. Sitä vihanmyrskyä, jota Hieronymo oli odottanut, ei kuulunutkaan ja hän rupesi jo toivomaan, että herttuan puoltosana ja hänen nuori aateliskilpensä olivat lopuksikin tehneet marskiin edullisen, vakuuttavan vaikutuksen. Kotvasen kuluttua virkkoi Klaus Fleming: