Vaan tyttöparvi, joka hetkeksi oli lennähtänyt hajaalleen, rupesi heti taas keräytymään rannalle uteliaasti tirkistellen, kuinka Anna Fleming oli jäänyt outoa tulokasta puhuttelemaan. Joku tunsikin Hieronymon, muisti Strömsholman tarinan, ja supatusta rupesi kuulumaan neitosten laumassa. Vaan nuorukainen nauratti heitä vielä uusilla sukkeluuksilla, miettiessään keinoa miten saisi kahden puhutella tyttöään. Mutta samassa ilmestyivät sisempää metsästä pensaan takaa näkyviin ankarat, närkästyneet kasvot ja vanhanpuoleinen rouva seisoi yht'äkkiä hihittävän tyttöparven keskessä. Tytöt pyrähtivät taas pakoon ja nuorukaisenkin sydän hytkähti vähän säikähtyneenä: se oli Ebba Fleming, joka, ollen mukana neitosiaan kaitsemassa, nyt kiirehti ottamaan selkoa, mikä susi hänen karitsainsa joukkoon oli hiipinyt. Kohta hän Hieronymon tunsi ja antaen ankaran katseen Annalle, joka melkein kuin jähmettyneenä oli jäänyt yhteen kohti seisomaan, viittasi hän häntäkin poistumaan toisten tyttöjen jälestä. Sitten astui hän uhkaavana nuoren Birckholtzin eteen, lausuen:
— Kuinka on teillä uskallusta lähennellä holhokkiani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Eikö ollut Strömsholman häväistys riittävä, vieläkö hiivitte sala-ampujana hänen ympärillään? Mikä on tarkotuksenne?
Hieronymo oli pian toipunut ensi hämmästyksestään ja oli nyt miltei hyvilläänkin, että oli päässyt kahden Kuitian rouvan puheille. Hän toivoi toki naistunteiden kieliä väräyttelemällä voivansa hellyttää Flemingin puolison mieltä suopeammaksi heidän liittoaan kohtaan. Ja nöyränä, mutta suoraan ja avomielisesti hän vastasi:
— Tarkotukseni, se on saada tämä nuori neitonen omakseni. Enkä hiivi sala-ampujana, rehellisillä keinoilla tahdon häntä tavotella, — sitä varten aijon tänään käydä marski Klaus Flemingin puheilla, esittäen ne suositukset, joita mulla on mukanani.
— Mitkä suositukset? Nuori mies, teidän olisi viisainta olla Klaus
Flemingin luo menemättä. Mitä aijotte hänelle sanoa?
— Aijon sanoa, että minusta on nyt, sen jälkeen kuin Strömsholmassa tavattiin, tullut aatelismies, minulla on jo huomenlahjakin morsiamelleni tarjottavana ja hänen ruhtinaallinen korkeutensa Södermanlannin herttua itse pyytää minulle tätä nuorta neitosta, jonka suostumuksen jo kauan sitten olen saavuttanut, — armollinen rouva, minä astun luottamuksella ja rohkealla mielellä teidän ja marski Klaus Flemingin eteen.
Nuorukaisen reipas, avonainen käytös teki Ebba-rouvaan edullisen vaikutuksen ja ellei samalla muisto Hornein kanssa solmittavasta liitosta olisi palannut hänen mieleensä, olisi hänen vastauksensa Hieronymolle ehkä ollut lauhkeampi. Nyt hän vain nuorukaisen sitkeää itsepäisyyttä ihmetellen vastasi:
— Te jatkatte yritystänne — ettekä käsitä, että se ei ole ainoastaan mahdoton, vaan sen lisäksi uhkarohkeakin.
— En, armollinen rouva, enkä sitä ajattelekaan. Miksi mahdoton? Teillä on sydän teilläkin, teidän täytyy ymmärtää asemanne. Mitä sillä voittaisitte, jos väkisin onnemme estätte? Katsokaa tuota viehkeää kukkasta, se on vielä niin tuores ja raikas. Miksi soisitte sen kuihtuvan ja kuoleutuvan — se kuihtuu, jos siirrätte hennon taimen maaperään, jota se ei kärsi ja jossa se ei viihdy. Ei, te sen ymmärrätte, rouva Ebba, kuinka kauniina taimemme kukoistaisi, jos se saisi vapaasti versoa niin, kuin luonto sen on kasvamaan asettanut.
Nuorukainen puhui lämmöllä, puhui taivuttavalla, hellyttävällä äänellä, eikä Ebba-rouva voinut olla häntä mielihyvällä kuuntelematta. Tosiaankin, hänellä teki mieli tarjota äidillinen, anteeksiantava kämmen tuolle hehkuvalle puhujalle. Mutta ei, hän ei unhottanut asemaansa eikä velvollisuuttaan ja hän vastasi kylmästi: