Kaarlo-herttua ei ollut täällä hänen luonaan, — hän oli jo keväillä vetäytynyt herttuakuntaansa huomatessaan, ettei hän kaikilla kruunausjuhlan aikuisilla ponnistuksillaan ollut saanut mitään pysyväistä aikaan, katoolisten verkoissa oleva kuningas kun valoistaan huolimatta kohta taas oli langennut vanhoihin vehkeisiinsä ja peruutteluihinsa. Mutta herttuakunnastaan pommitti Kaarlo ehtimiseen kuningasta, neuvostoa ja Flemingiä jyrkillä kirjeillään, varotuksillaan ja uhkauksillaan, ja hän tiesi, että hänen äänensä etempääkin kuului.

Tällaisia kirjeitä se oli Birckholtz nytkin viemässä. Venheessä joutilaana istuessaan otti hän varovasti poveltaan pienen salkun, johon nuo kirjeet olivat käärityt. Hän tiesi jotenkin tarkalleen, mitä niistä kukin sisälsi. Tuo suuri kirje kuninkaalle merkitsi sitä, että jos Sigismund matkustaa Ruotsin rajojen ulkopuolelle, määräämättä setäänsä valtionhoitajaksi riittävällä valtuudella, ei herttua vastaa seurauksista. Kirjeessä Kaarlo Hornille, joka myös oleskeli laivastossa matkalla kotiinsa Kankaisiin, oli käsky seurata tarkoin hovipiirien vehkeitä ja erittäinkin, mitä toimia ja valtuutta Flemingille Suomen suhteen annettiin. Ja Klaus Flemingille itselleen oli vietävänä kaksi kirjettä, suuri ja pieni. Edellisessä oli ankaroita varoituksia ja uhkaavia kysymyksiä, mitä varten marski oli omin uhin ruvennut varustamaan Turun linnaa ja ottamaan uusia sotilasveroja, — sen kirjeen tarkotus oli pelottaa Klaus-herraa rupeamasta kovin itsenäiseksi Suomessa. Vaan se toinen kirje, se pienempi, niin, se se oli se vihanen kipinä, joka poltteli nuoren lähettilään käsiä.

»Gaudeamus igitur…» lauleli hän taas, mutta mietti sillävälin käännellessään kirjettä kämmenissään: siitä se on leikki kaukana! »Juvenes dum su-u-mus…» Hyhym! Oikeastaanhan minun tästä pitäisi olla iloissani kuin varsan, puhui hän itselleen, sillä minuahan tämä kirje koskee, koskee tavattoman suosiollisesti ja armollisesti. Herttuallinen kosimakirje hovipalvelijansa puolesta, mainiot puoltolauseet ja todisteet, — mitä muuta voisi toivoa onnensa portaaksi, hitto soi! Ja nyt olen jo aatelismies niinkuin toinenkin, voin näyttää kilpikirjani koska tahansa, Flemingin pitäisi olla iloissaan, kun minut vävykseen saa… Mutta sittenkin: ne marskin kasvot, kun hän tämän lukee…! »Post jucundam juventutem, post honestam senectutem…» Ne marskin vihaset silmät, — tuntuupa kuin selkäpiitäni karmisi…! »Nos habebit hu-u-u-mus».

Nuorukainen pisti salkun taas povelleen ja koetti tyynnyttää ja varmistaa mielensä. Miksipä marski tässä asiassa yrittäisikään vastustaa herttuan tahtoa, liehän tuo toki siksi viisas, että tärkeämpäin pyrintöjensä vuoksi myöntyy pikkuasioissa. Onhan asema nyt aivan toinen kuin Strömsholmassa. Hänen isänsä, vanha Hieronymo, oli noussut viroissa ja arvoissa, Brandenburgin vaaliruhtinas oli aateloinut hänet ja hänen sukunsa, jopa kutsunut hänet lakitietoisena miehenä hallitusneuvostoonsa jäseneksi, — nuori lähettiläskään ei ollut enää mikään ulkomainen seikkailija, vaan aatelismies, ruhtinaallisen neuvonantajan poika, itse ruhtinaan suosikki. Ja puhemiehenä mahtava herttua!

— Ja sitäpaitse, tyttö on minun! hoki hän itsekseen varmuuden vuoksi. — Mutta hänet minun täytyy tavata, ennenkuin marskin luo menen, sillä ei tässä hitto tiedä vielä mitä tapahtuu. No, ehkäpä siihenkin keinot keksitään.

Jo pääsi venhe soutamaan erästä suojarantaa pitkin ja siinä sujui matka sukkelammin. Kun niemen kären ohi päästiin, levisi esiin tyyneempi salmi ja sen edustalla pienonen selkä, jossa laivasto makasi ankkurissa, mikä alus levitellen purjeitaan kuivamaan, mikä purjeetonna keinuen aallokossa. Siinä oli Sigismundon lepopaikka valtiollisten vehkeiden väliajoilla. Salmen suussa, suojarannalla, kelluili muita suurempi ja komeampi alus, hollantilainen laiva, joka kuningasta kuljettamaan oli erityisesti vuokrattu. Siihen antoi Hieronymo ensiksi ohjata purtensa.

Tuon suuren kirjeen jättäminen oli helppo tehtävä, ja kohta oli kirjeentuoja valmis lähtemään kuninkaan laivasta. Vaan hän viivähti hetkisen, ennenkuin lähti siitä edelleen soutamaan Flemingin amiraalilaivaan, jonka hän tunsi ulompana selällä. Hän oli jo tullessaan nähnyt erään niemen liepeellä kirjavia naispukuja ja tähysti nyt tarkemmin sinnepäin. Aivan oikein, siellä vilahteli pensaiden välissä neitoparvi, nähtävästi laivastoon kuuluva, joka sinne oli lähtenyt marjoja poimimaan tai kukkasia keräämään. Hieronymo tiesi, että kuninkaan mukana laivastossa oli melkein yksinomaa suomalaisia, koko Suomen aatelisto oli Ruotsista palatessaan perheineen seurannut Sigismundoa tänne saaristoon ja viipynyt siellä hänen luonaan, ja hauskasti se kuului aikansa siellä viettäneenkin. Oli pidetty pitoja, pantu toimeen metsästysretkiä ja huvimatkoja, ikävän talven jälkeen oli siellä oikein uhasta huviteltu laivoissa ja saarten rannoilla. Joku sellainen retki kai oli nyt tuollakin, siellä kai saa tyttönsä ensiksi tavata… Hieronymo istahti itse peräsimeen ja ohjasi venheensä niemen rantaa kohden.

Uteliaana pyrähti neitoparvi rannalle katsomaan, kuka sinne soutava junkkari mahtoi ollakaan, — ei tunnettu oman joukon väeksi. Vaan nuorukainen kiepsahti maihin ja rupesi neitosten kanssa pitämään hilpeää pakinaa. Hän jutteli muka olevansa merirosvo, joka oli tullut sinne neitosta saaliikseen ryöstämään, mutta sanoi joutuvansa ymmälle, kenen hän veisi, kun oli noin monta valita, monta kaunista ja viehkeää. Tytöt nauraa kikattivat ja liehuivat perhosina nuorukaisen ympärillä. Vaan Hieronymo teki mahtavan liikkeen:

— Ei, nyt minun on valittava. Yks, kaks…

Neitoparvi juoksi nauraen ja ilkamoiden pakoon, mutta yksi jäi kumminkin seisomaan nuorukaisen luo levottomasti läähättäen ja kysyvin katsein astuen häntä vastaan. Ja häntä kohtaan Hieronymo kiirehti.