— Uusi apuvero — ominpäinkö?
— Niin, tietysti, kenen se olisi tehtävä. Kirjoita sinä vain.
»Kiertokirje…»
Marski saneli illan kuluessa ja yön jo alkaessa vielä useampia kirjeitä, antaen taas uudella tarmolla määräyksiä Suomen hallinnosta, esiintyen sen hoitajana ja isäntänä. Hän oli taas entinen, jäntevä, toimikykyinen Suomen Klaus Fleming.
Vaan seinän takana, naisten makuuhuoneessa, istui Anna Fleming kauan vuoteensa reunalla, ja hänen mietteensä olivat, päinvastoin kuin setänsä seinän takana, alakuloiset ja masentuneet. Hän oli hänkin huomannut setänsä ja Hornin ystävällisen keskustelun ja suuresti oli se häntä huolettanut. Puhuttiinko siinä hänestä, päätettiinkö siinä hänestä, päätettiinkö, ja mitä? Ja linnasta lähtiessään oli hän väljässä käytävässä nähnyt eräät kasvot, jotka muuten tavallisesti olivat iloa säteilevät ja rohkasevat, nyt surumielisinä ja synkkinä ja hän oli jäähyväisiksi saanut katseen, jossa oli, paitsi huolta, soimausta ja epäilystä. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli juosta tuon syrjästä tervehtijän luo, sivellä pois pilven hänen otsaltaan ja nyt vuorostaan valaa häneen rohkeutta ja luottamusta… Miksei ollut hän sitä tehnyt? Niin, hän oli liian heikko ja kykenemätön, hänessä ei ollut terästä taistellakseen onnensa puolesta, jota nyt kaikki vallat liittyivät ruhjomaan; — pitikö hänen siten sittenkin menettää elämänsä kaihotun unelman…?
Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja kyyneleet, joiden tulvaa ahdistetun mielen tokeet koko päivän olivat teljenneet, lähtivät ensiksi verkalleen ja sitten yhä rajummin virtaamaan yön yksinäisessä hiljaisuudessa.
VII.
Meren hengessä.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä elokuun alussa pyrki keveännäköinen soutuvene sitkeästi vastaseen ulos merellepäin Tukholman ulkosaaristossa. Soutajat kiskoivat kiinteästi kahdessa hangassa ja perämies avitti huopaamalla, mutta hitaasti edistyi taival, sillä tuuli vastasi vinhasti ja mereltä tuleva korkea laineikko puski voimakkaasti takasinpäin. Peräpuolella venhettä joutilaana istuva, nuori herrasmies käännähteli väliin kärsimättömänä istuinlaudalla ja rypisteli kulmakarvojaan; hänellä ei näyttänyt olevan halua eikä malttia kiintyä ihailemaan saaristoluonnon kauneutta eikä läheisten vesakkorantain viehkeyttä, hän vain kiukutteli matkan hitaisuutta. Kiire olisi hänellä ollut, oli epävarmaa, tapaisiko hän enää ollenkaan niitä, joita tavotteli… Käsi siirrähti toisinaan vaistomaisesti povelle ja samalla hänellä ruumistakin hiukan puistatti: ehkäpä hän ennätti hyvinkin ajoissa tuohon kohtaukseen, joka häntä odotti ja arvelutti… Hui, siitä tulee kai taas ankara raekuuro ja ukkonen… Mutta tulkoon, rajuilmaa kestää tuokion, sen kyllä jaksaa kärsiä, ja tulos sen korvaa… Korvaako? No, pian kai se näkyy…! Nuorukainen hyrähti viheltelemään jotakin iloista, yliopistoajoiltaan muistiin jäänyttä säveltä, ja kun eivät ajatukset sittenkään vapautuneet noista huolekkaista mietteistä, heläytti hän täydeksi lauluksi: »Gaudeamus igitur, juvenes dum su-u-mus».
Tämä laulelija oli iloinen tuttavamme Hieronymus Birckholtz. Hän oli taaskin isäntänsä, Kaarlo-herttuan, lähettämänä viemässä kirjeitä kuninkaalle ja hänen läheisyydessään oleville herroille ja oli äsken ratsastanut Södermanlannista Tukholmaan, josta hän nyt venheellä jatkoi matkaansa saaristoon, missä kuningas, lähdettyään jo muutamia viikkoja sitten Flemingin kuljettamalla laivastolla Ruotsin pääkaupungista purjehtiakseen Puolaan, vielä viipyi. Sanottiin, että vastatuulet ja tyynet ilmat viivyttivät kuninkaan laivastoa täällä saaristossa, mutta arvattiinpa siihen viipymiseen toisetkin syyt.
Heikon ja horjuvan Sigismundon päivät eivät yleensä olleet kovinkaan iloiset, niin kuningas kuin hän olikin kahden suuren valtakunnan. Puolassa hänellä alinomaa oli kestettävänään vaihemielisen ylimystön ja myrskyisten valtiopäiväin häilyviä, vastakkaisia virtauksia, joita hänen täytyi noudattaa, jos mieli säilyttää vaalista riippuvaa kruunuaan, ja miltei vankina eli hän siellä komeihin linnoihinsa suljettuna levottoman ja vehkeilevän aateliston keskuudessa. Sieltä hän vuosi sitten oli tullut perintövaltakuntaansa Ruotsiin, tuohon tyyneeseen, pohjoiseen maahan ja kuninkaalleen vanhastaan uskollisen kansan keskuuteen, vaan samanlaisiin vehkeisiin, levottomuuksiin ja nöyryytyksiin oli hän joutunut sielläkin, — oli väsynyt ja tympeynyt. Ja nyt oli hän taas matkalla myrskyiseen Puolaan. Eipä ihme, jos hänen tällävälin oli tehnyt mieli hetkisen vapaudessa hengähtää, syrjässä juonista ja huolettomana monenlaisista vastustajistaan. Sitävarten oli hän ankkuroinut laivastonsa Ruotsin ulkosaaristoon, jossa hänellä oli uskolliset joukkonsa ympärillään ja vapaa meri hengitettävänään. Täältä hän myöskin saattoi helpommin kuin Tukholmasta, jossa häntä häiritsivät neuvoskunnan pykälät, herttuan ehdot ja katurahvaan rähinä, säätää määräyksiä perintövaltakuntansa hallinnosta poissaolonsa ajaksi.