— Tuo vielä puuttuisi … silloin olisi kaikki hukassa! Vaan ei toki, se ystävyys ei kestä, siitä minä pidän huolen, pidän kautta kunniani. Pikkusen uutta myrkkyä maljaan, — ja sitä kyllä saadaan, sitä valuu itsestään. Kun vain neitosessa sitkeys kestäisi…
Vaan hetken kuluttua Klaus Fleming jo näkyi kävelevän hakemaan rouvansa ja Annan ja he lähtivät ajamaan kotiinsa. Heitä Hieronymon katseet seurasivat. —
Vaan marskin kasvoilta oli äskeinen väsymyksen piirre jo aivan poissa, kun hän huoneeseensa astui, jossa Gröning kirjeitään kirjoitti, ja reippaasti hän tälle virkkoi:
— Ei, Gröning, me emme lähdekään talvikelillä Suomeen.
— Sitähän minäkin. Jäät ovat heikot.
— Niin, ja meillä on tässä maassa vielä jotakin tekemistä. Jo taas näyttää siltä, kuin Suomen herrat vielä olisivat suomalaisia.
— Joko uskaltavat?
— Jo. Ja kunhan tässä minä saan käteni vähän vapaammaksi, niin minä heidät kyllä pidänkin suomalaisina… Hornkin … hän on suomalainen oikeastaan hänkin.
— Kaarlo Henrikinpoika?
— Niin, taikka hänestä pitäisi tehdä suomalainen! Jos voisi unhottaa kaikki vanhat … ei, ei, se on mahdotonta…! — Marski mietti hetkisen aikaa ja virkkoi sitten: — Mitäs siitä … onhan keinoja! Enemmän terästä!… Gröning, meidän täytyy Suomessa sotaväkemme tarpeiksi ottaa pieni apuvero. Kirjoita jo kohta kiertokirje Suomen voudeille.