— Sinne se vetää luonto, niinkuin tikan puuhun, jatkoi Fleming sitten puhettaan suomeksi. Keskustelu oli näihin asti käynyt ruotsiksi, vaan tuntuipa nyt siltä, kuin olisi jouduttu tutummille, kodikkaammille aloille, kun taas kaikui oman maan kieli.
— Ja kaikkihan me ollaan suomalaisia, jos meitä tuuli missä väliaikoina ajellee, lisäsi Horn hiukan surunvoittoisesti, muistellen, kuinka hän tavallaan oli viime aikoina joutunut maamiestensä piirien ulkopuolelle.
— Niin, siitä ei päästä mihinkään, se on veressä. Oli kuin joku salainen tunne olisi pakottanut nuo vastaisten leirien miehet tällä hetkellä ystävällisiksi toisilleen ja se teki erittäin hyvän ja rauhoittavan vaikutuksen läsnäoleviin aatelismiehiin. Juotiin maljat kotiseudulle ja kun siitä hetken kuluttua taas noustiin jalottelemaan, kävelivät Horn ja Fleming vielä yhdessä linnan suureen saliin, jossa tanssia jatkettiin, yhä suomeksi sovinnollisesti keskustellen. Fleming mainitsi kotitalonsa, Kuitian, nimen ja siihen virkkoi Horn:
— Olen vähän unhottanut matkat ja reitit siellä kotona, vaan vanhin poikani sanoo tehneensä sellaisen havainnon, ettei matka olekaan kovin pitkä Kankaisista Kuitiaan.
Fleming katseli hiukan tutkivasti vanhaa vihamiestään ja tämä, sen huomattuaan, naurahti ja viittasi, selittääkseen sanojaan, saliin, jossa nuori Horn parhaallaan tanssi Anna Flemingin kanssa.
— Kas tuossa!
— Niin, sillä tavalla voi taival käydä lyhyeksi, vastasi Klaus-herra samoin leikillisesti. Näytti siltä, kuin olisi molemmilla tehnyt mieli sitä keskustelua jatkaa pitemmältikin, vaan luonto ei kumminkaan sallinut niin paljo heltyä. Hetken he seisoivat ääneti tanssia katsellen; tuo pari, jota he molemmat silmillään seurasivat, pysähtyi hetkeksi huokasemaan, vaan lähti kohta taas uudelleen lattialle. Silloin Klaus-herra virkkoi:
— Taas alusta … olin aikonut jo lähteä kotiin, vaan seurueeni näkyy olevan kiinni.
— Niin näkyy, — minun laitani on sama. Vaan olkoon meidänkin vuoro kerran totella nuorisoa.
Ja vielä kotvasen he siinä ääneti rinnakkain seisoivat. He eivät huomanneet, kuinka salin alapäästä, ovensuusta, palava silmäpari vihaten katseli vuoroin heitä, vuoroin lattialla tanssivaa nuorta paria. Siellä seisoi Hieronymus Birckholtz, tehden havaintojaan ja punniten niitä. Se, minkä hän näki, oli omiaan lannistamaan hänen mieltään ja pilkkomaan hänen toiveitaan. Säihkyvänä hänen katseensa seurasivat sillalla tanssivaa paria, vaan vielä vihasemmin ne leimahtivat, kun oven puoleen kääntyivät: tuo Flemingin ja Hornin ystävällinen seurustelu häntä varsinkin arvelutti ja hampaitaan purren murisi hän itsekseen: