Oikeastaan olivat Suomen herrat ryhmittyneet Klaus Flemingin ympärille, ja se oli hetken merkkiä sekin. Näinä vehkeilyjen aikoina olivat he näet olleet varsin epävarmalla kannalla, tietämättä kenen joukkoon olisi liityttävä, ja Flemingiä olivat useimmat kartelleet — olihan hän niin yleiseen vihattu. Vaan nyt olivat herttua ja Fleming sopineet ja taas uskalsivat suomalaiset tunnustaa Klaus-herran johtajakseen ja luottamuksella kokoontua hänen ympärilleen. Olihan sitäpaitse yksi ja toinen juhlan yhteydessä saanut läänityksen taikka viran ja tiesi, että hänen oli siitä Flemingiä kiittäminen. Tulipa Turun piispakin, joka päivällä vielä antoi Klaulle niin ankaran varotuksen, hänelle ystävällisesti kättä paiskaamaan, — hän oli juuri äsken Sigismundolta saanut vahvistuskirjan Suomen molempain hiippakuntain piispanvirkaan ja Ericus Erici osasi panna arvoa hyvän viran varmaan omistamiseen.
— Teidän korkea-arvoisuutenne ei minua siitä tuomitse? kysyi Fleming vähän pisteliäästi.
— Ei tule tuomita ketään. Iloni on, kun vanhat olot jälleen rupeavat vakaantumaan.
Muuten keskustelivat Suomen herrat kotimaansa oloista, kovasta talvesta ja riehuvasta eläinrutosta, joka siellä näytti hätää asukkaille, venäläisten partioretkeilijäin hyökkäyksistä, — kukin kertoi kuulumisia omalta kulmaltaan. Venäläiset olivat ruvenneet esiintymään uhkaavina; välirauhaa kesti tosin vielä, vaan se loppui ensi kesänä ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli muutettava vakinaiseksi rauhaksi, — se oli Suomelle aivan välttämätöntä.
— Ja raja on silloin käytävä täsmällinen ja varma, että noista ainaisista rajarettelöistä vihdoinkin päästään, virkkoi Tavast, joka kotipuolestaan Karjalasta tiesi, kuinka harmillista tuo rajojen sekavuus oli.
— Niin, Karjalasta ja Käkisalmesta siinä tulee riita, huomautti Fleming päätään puistellen, — pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy siitä luopua, vaikka se vaikeaa on. Se on pitkän sodan miltei ainoa valloitus ja on yhtä Suomea sekin.
Nyt puuttui Hornkin puheeseen.
— Luovutaan siitä, heitetään herran nimessä tuo köyhä raakalaismaakunta, jotta vihdoinkin valtakunnalle saadaan pysyvä rauha.
— Niin, köyhä on Karjala, niinhän on koko Suomi. Mutta täytynee uhrata tämä osa Suomea, jotta muu Suomi taas pääsisi kostumaan.
Siitä punousi ensin sovinnollinen keskustelu Flemingin ja Hornin välillä. Jälkimmäinen myönsi, että oli viime aikoina vieraantunut kotimaansa oloista, vaan aikoi nyt pian taas tulla Kankaisiin, jota hän ei niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt. Fleming puolestaan väitti jo tänä yhtenä talvena saaneensa Ruotsista enemmän kuin tarpeeksi ja hartaasti odottavansa vesien aukenemista, päästäkseen taas laivastoonsa ja kotiinsa, — hylkeitä pyytämään ja syömään talkkunaa! Täällä hän tunsi vanhenevansa ja väsyvänsä.