Vaan tämän äänekkään metelin aikana jatkuu kuiskaileva keskustelu kenenkään huomaamatta tuossa penkin päässä; nuorukainen koettaa siellä rohkasta neidon lannistuvia toiveita.
— Ei ole mitään syytä epätoivoon. Nuori Horn tekee yrityksensä ja kun hän huomaa sen turhaksi, luopuu hän siitä. Ja olot voivat pian muuttua meidän eduksi; kun herttua esiintyy minun puolestani, niin marski tuskin uskaltaa aivan sitkeästi vastustaa, — hänelle kyllä hankitaan muuta ajattelemista.
— Vaan minä jään taas yksin sinne kauas Suomeen, kuinka jaksan siellä vastustaa ankaran setäni käskyjä?
— Rohkeutta vain tyttöni, ajat paranevat. Minä tulen itse pian Suomeen varustettuna aateliskirjalla ja myötäjäisillä…
— Oi, te ette tunne setääni.
— Tunnen tarpeeksi; jos en voita häntä muussa, niin voitan viekkaudessa. Koko elämäni olen pyhittänyt voittaakseni teidät, minä tunnen siinä onnistuvani, minun täytyy onnistua! Luottamusta, tyttöni, sitä vain tarvitaan ja reipas mieli! Haen pian taas tilaisuuden teitä tavata, — nyt on aika vetäytyä syrjään.
Väkijoukko rupesi nousemaan paikoiltaan kiihkeämpänä ja äänekkäämpänä kuin koskaan; sadatushuudot kuuluivat nyt puolalaisten taholta ja ilkkumiset ruotsalaisten. Tuntematon, voittoisa turnari oli vihdoinkin ratsastanut keskelle areenaa ja silpassut kypärän päästään. Yleinen hämmästyshuuto oli silloin katsojajoukosta kajahtanut: kypärin alta ilmestyivät nuorteat neidon kasvot ja pitkä naistukka hulmahti esiin valahtaen haarniskoiduille olkapäille. Ruotsalainen nainen oli siis voittanut puolalaisten sankarin, — mikä häväistys näille jälkimmäisille, mikä tyydytys edellisille! Uteliaina kaikki kyselivät: kuka oli tuo reipas tyttö? Ei kukaan tiennyt; hän oli jo ratsastanut areenalta pois ja hävinnyt.
Vaan aika oli kiirehtiä sisälle linnaan, jossa juhlallinen illanvietto oli toimeenpantu; juhlasaatossa lappoi jo yleisö sinne. Annakin löysi Ebba-rouvan ja setänsä, joista hän turnajaisiin tullessaan oli jäänyt vähän syrjemmäs istumaan, ja heidän rinnalla hän käveli linnan suureen saliin, jossa itse kuningas Södermanlannin herttuattaren kanssa juuri alotti illanvieton hienolla, tasaisella ja hyvin aistikkaalla puolalaisella tanssilla, jommoiset jo siihen aikaan alkoivat tulla tavallisiksi Ruotsinkin ylimmissä piireissä. Ja toiset, ruhtinaalliset henkilöt ensiksi, sitten muut, seurasivat jälestä juhlallisesti, kaavamaisesti, äänettömästi.
Täysi sovinto tuntui taas vallitsevan kuninkaan ja hänen setänsä välillä ja siltä näytti, että he sydämmellisellä seurustelullaan nyt oikein tahtoivat osottaa, kuinka valtakunta taas pitkistä ajoista oli saanut ehyen hallituksen ja kuinka riitaisista kysymyksistä ja väittelyistä lopuksikin oli päästy hyvään ja kaikkien toivomaan sopuun. Mutta myöskin linnan sivuhuoneissa, jonne aateliset ja muut ylhäiset vieraat, molempiin puolueisiin kuuluvaiset, olivat sijoitetut, vallitsi tavallista sovinnollisempi mieliala, jopa hyvinä ystävinä keskustelivat siellä toistensa kanssa nuo vastakkaisten puolueiden miehet, jotka vielä muutamia päiviä ennen olivat olleet valmiit miekka kädessä hyökkäämään toisiaan vastaan. Tosin juteltiin vähäpätöisistä arkiasioista, arkoja kohtia varoskeltiin, mutta salaviittauksia ja ivallisia letkauksia, jotka noina valtiollisten kinastusten aikoina olivat niin tavallisia, ei tänään kuulunut. Yhteisiä maljoja juotiin, ja niihin ottivat kaikki osaa, niin vanhukset, jotka istuivat pitkäin pöytäin ääressä, kuin nuoremmat, jotka seisoivat seinänvierustoilla ja ovipielissä. Oli kuin yhteisestä sopimuksesta olisi päätetty ainakin tämän juhlan ajaksi unhottaa vanhat kinat ja riidat.
Joukko Suomen herroja oli siten keräytynyt tarinoimaan erään erityisen pöydän ympärille ja siinä olivat samaan seuraan joutuneet Klaus Fleming ja Kaarlo Horn. Kauan siitä oli aikaa, kuin nämä Suomen mahtavimpain sukujen päämiehet näin olivat yhdessä istuneet sovinnollisessa seurustelussa. Usein he kyllä hovissa ja kuninkaan neuvotteluissa olivat tavanneet toisensa, mutta silloin aina seisoneet vastakkain ja vihamiehinä, milloin toistensa syyttäjinä, millon kilpailijoina; eipä ollut siitä vielä monta viikkoa, kuin Kaarlo Horn oli herttuan ja kuninkaan edessä julistanut, että kansa vaatii Klaus Flemingiä tuomittavaksi valtionkavaltajana, — samaa Flemingiä, joka 4 vuotta aikusemmin oli Hornille valmistanut teloituslavan. Mutta nämäkin vihan syyt näkyivät nyt hetkeksi unhottuneen, he mahtuivat nyt hekin samassa seurassa keskustelemaan.