Ja taas he istuivat sanaa puhumatta rinnakkain, ikäänkuin masentuneina siitä päätöksestä, johon olivat tulleet. Lepän lehti lepatti tuulessa ja lepän takana kuului meren loiva laine raskaasti loiskahtavan rantaan, muuten oli kaikki luonnossakin äänetöntä, ikäänkuin alakuloiseen hiljaisuuteen vaipunutta. Tuo alakuloisuus heitä molempia rasitti, he olisivat tahtoneet sen keskustelulla katkaista, vaan eivät raskineet, sehän olisi ollut kuin jäähyväisten merkki ja niitä he eivät tahtoneet kiirehtää. Ja siksi he vaikenevina istuivat, melkein toistensa katseitakin karttaen, ja kuuntelivat, kuinka meri raskaasti huokui, ikäänkuin jäähyväishenkäystään sekin.
Vihdoin Anna mietteistään heräten säpsähti, nousi, ja ojensi kätensä nuorukaiselle mitään virkkamatta.
— Nytkö jo?
— Olen jo viipynyt liian kauan.
— Ei, vielä hetkinen, viivy, vielä viimeinen haihtuva hetkinen!
Ja hän veti tytön polvelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tuossa katseessa oli jotakin niin tulista, niin intohimoista, niin hekkumallista, Anna sitä melkein pelkäsi, vaan siitä samalla sanomattomasti nauttikin. Ja hän jäi siihen sulhonsa syleilyyn istumaan, antautuen hänkin koko rakastavan sydämmensä kiihkolla nauttimaan tuon viimeisen jäähyväishetken suloutta ja katkeruutta. Hän tiesi, että tuo viipyminen oli vaarallista, että häntä jo linnassa kaivattiin, ehkä pian käytiin hakemaan, ja tiesi myös, mikä seuraus siitä oli. Vaan hän ei siitä välittänyt, hän unhotti kaikki pelot ja vaarat: kahlehtikoot hänet sitten vaikka rautoihin, sulkekoot luostariin, — vielä tuokion hän tahtoi autuaana elää, vielä muutamia siemauksia juoda sitä onnea, jota häneltä niin ahnaasti koetettiin kieltää. Hän viipyi.
Vaan raskaasti huokui meri ulapalla ja tasasesti loiskahti sen loiva laine luodon kallioiseen rantaan.
VIII.
Talvitunteita Kuitiassa.
Sodan pelko oli koko syystalven ja joulunajan vuona 1594 pitänyt Suomessa mieliä jännityksissä ja kaikkia oloja ja toimia epävarmalla kannalla. Varsinkin olivat rajanpuolelaiset olleet huolissaan, minä päivänä tahansa saattoi odottaa aseellista, hävittävää hyökkäystä Venäjän taholta. Välirauha oli näet loppunut ja hyvin epävarmalta näytti, saataisiinko se muutetuksi vakinaiseksi rauhaksi, sillä rauhanehdoista oli tuiki vaikea sopia. Ruotsalaiset eivät olisi suostuneet luopumaan valloittamastaan Karjalasta, venäläiset taas eivät muulla ehdolla tahtoneet rauhasta puhuakaan, vaan uhkasivat tarttua uudelleen aseisiin. Siitä syystä oli sotaväki Suomessakin ollut taas kiireen vilkkaa asetettava sotajalalle ja muutenkin varustauduttava vihollista vastaanottamaan.