Niissä hommissa oli marski Klaus Fleming, palattuaan syyskuussa kuningasta Puolaan viemästä, ehtimiseen ja väsymättä matkustellut paikasta toiseen, laivastonsa luota Pikkalasta Viipuriin, sieltä Narvaan, jossa rauhanneuvotteluja pidettiin, taas Turkuun ja Hämeenlinnaan, — kelittömät ja kelilliset ajat hän matkusteli ja puuhaili, kokosi sotaväkeä, antoi käskyjä ja hankki varoja. Hänen hoteillaan yksin oli huolenpito Suomen asioista, ja hän tahtoikin ne yksin pitää käsissään.
Jouluakaan hän ei ollut ehtinyt viettää kotonaan perheensä helmassa, hänen toimensa kun pidättivät häntä rajan puolella. Ja kesken näitä moninaisia huolia, jotka toiselle hänen ikäiselleen miehelle olisivat olleet aivan liian rasittavia, saapui hänelle kotoa Kuitiasta vähänväliä ikäviä ja masentavia uutisia. Hänen vanhin poikansa oli sairastanut koko syyskauden ja viimeisten tietojen mukaan käynyt hyvin huonoksi, jopa hänen vaimonsa, Ebba-rouvakin, oli tautivuoteen ääressä niin rasittunut, että hänkin oli ollut vuoteen omana, ja Anna oli siitä syystä ollut kutsuttava viimeisellä avovedellä Kastelholmasta kotiin. Eikä muut kuulumisetkaan olleet sen hauskempia. Ruotsista pommitti Kaarlo-herttua häntä alinomaa törkeäsanaisilla kirjeillä, haukkuen häntä valtionkavaltajaksi ja kapinoitsijaksi, kun muka vastusti ja viivytti rauhantekoa, voidakseen sitä paremmalla syyllä pitää sotaväen koolla Suomessa. Ja kuninkaan luota Puolasta lähetettiin Suomeen jesuiittoja, jotka tahtoivat käyttää Sigismundon vaikutusta käännyttääkseen suomalaiset takaisin paavin uskoon, mutta jotka sitä tehdessään saivat aikaan häiriöitä ja siten nostattivat maassa tyytymättömyyttä marskia vastaan.
Helmikuulla 1595 oli marski vihdoin matkalla kotiinsa päin Viipurista, järjestettyään asiat rajalla parhaalla tavalla. Rauhankeskustelut Inkerissä olivat nyt nekin hyvällä tolalla sittenkuin ruotsalaiset valtuutetut, joiden johtajana oli Arvid Ståhlarm, olivat saaneet luvan luopua Käkisalmesta. Hyvillään voitetuista vaikeuksista ja odotettavissa olevasta levon ajasta kiirehti nyt Klaus Fleming kotiinsa päin, jossa aikoi kevättalven viipyä ja jonne hän jo hartaasti ikävöi. Mutta matka oli pitkä ja tiet huonot. Myöhään eräänä iltana saapui hän päivän ajettuaan väsyneenä ja nälistyneenä Marttilan kievariin, jossa aikoi maata yön, ajaakseen seuraavana päivänä Kuitiaan. Nimismiestalossa käski hän kiireesti valmistaa iltasen ja vuoteen ja meni, sillaikaa kuin Gröning siitä piti huolta, itse vierastupaan. Mutta täällä hän tapasi muitakin matkustajia. Turun piispa Ericus Erici, joka kulki tarkastusmatkoillaan, astui siellä häntä vastaan ja iloisesti häntä marski tervehti, hyvillään kun sai illan ratoksi jonkun tarinatoverikseen, — he eivät olleet tavanneetkaan toisiaan sittenkuin Upsalassa. Näiden Suomen molempain mahtavimpain hallitusmiesten välit eivät olleet erittäin hyvät; vaikka toisella vain olikin maan maallinen hallinto huolenpitonaan, toisella sen hengellinen, joutuivat heidän harrastuksensa usein ristiriitaan. Vaan hyvin he sillä toistensa seurassa tulivat toimeen, joskin aina toisinaan pieniä sivupistoksia punoutui pakinaan.
— No, kuinka rupeavat ihmiset tyytymään siihen, etteivät saa polttaa kynttilöitä kirkossa messun aikana? Kuulin matkoillani pahaa nurinaa siitäkin, kun ei kirkkoon otettavia vaimoja enää pueta valkoisiin pukuihin, ja paholaisen manausta ihmiset myöskin hyvin ikävöivät?
Riisuessaan raskaita matkavaatteitaan ja asettuen rahille lepäämään jutteli marski näinikään Suomen kirkon ylipaimenelle. Vaan piispa ei nyt tapansa mukaan vastapistoksella vastannut näihin marskin puheisiin, joiden kärjen hän kyllä oivalsi.
— Niin, vanhoja tapoja on vaikea saada karsituksi, huoahti hän vain hiljaa ja melkein kuin hajamielisesti. Vaan marski jatkoi äskeiseen leikilliseen nuottiinsa:
— Ja omaintuntojen sanotaan seurakunnissa olevan pahasti huolestuneina siitä, kun pyhä Yrjö ja pyhä Nikolai ja pyhä Henrik ovat siirretyt kirkoista ullakoihin.
Tästä asiasta he usein olivat kiivaastikin väitelleet sekä leikillä että todella, vaan tällä kertaa ei piispa puuttunut väittelyyn. Näytti siltä, kuin jokin erityinen seikka tänään olisi hajoittanut hänen ajatuksiaan. Marskikin käänsi silloin puheen toisille aloille ja rupesi kyselemään kotipuolen kuulumisia, lähinnä omista kotioloistaan, joista hänellä ei taas ollut pitkiin aikoihin ollut tietoja. Piispa tiesikin kertoa, että Klaun puoliso, Ebba-rouva, oli, toivuttuaan taudistaan ja kun hänen sairas poikakin näytti rupeavan kostumaan, joulun jälestä matkustanut vapaaherrakuntaansa sen taloudesta huolta pitämään. Vaan sittemmin oli nuoren Eerik Klaunpojan tila taas huonontunut. Niin, Klaus-herralle se tieto ei ollut odottamaton, siksi hän juuri niin hartaasti halusikin päästä kotiinsa, vielä esikoistaan hengissä tavatakseen ja viettääkseen levon aikaa perheensä keskuudessa.
Vaan vielä muuta näytti piispalla olevan kerrottavana. Marskille oli jo iltaruoka tuotu pöydälle, vankka ateria, ja nälistyneenä hän innolla sen kimppuun oli käynyt. Silloin piispa hänen luokseen astui ja virkkoi vakavasti ja hiljaisella äänellä:
— On minulla teille eräät erityisetkin terveiset tuotavana, vaikka jo tässä tuumiskelin, etten koko asiaan puuttuisi. Muutamia päiviä ennen Turusta lähtöäni sain Ruotsista, Kaarlo-herttualta, kirjeen, jossa hän pyysi minua keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta, joka läheisesti koskee perhettänne ja sen kunniaa, — te epäilemättä arvaatte mistä.