Marskilla unehtui pala pureskelematta suuhun, kun hän ällistyneenä ja kysyvin kasvoin kuunteli piispan salaperäistä puhetta.
— En, en hitto soi arvaakaan, vastasi hän päätään puistellen. — Perheeni kunniaa, sanotte … herttua kirjoittaa…? Hä, tässä on varmaankin taas joitakin uusia vehkeitä tekeillä herttuan taholta, mutta mitä? Mitä hän sitten kirjoittaa?
Piispa mietti kotvasen.
— Niin, lyhyesti sanoen, hän vaatii minua kehottamaan teitä oman arvonne vuoksi vihdoinkin suostumaan siihen avioliittoon veljentyttärenne ja erään hänen hovijunkkarinsa välillä, josta hän jo ennen on teille puhunut.
— Mutta, tuhat tulimaista, minä olen mielestäni kyllin selvästi hänelle vastannut, että juuri nimeni arvon vuoksi en siihen koskaan suostu, kuuletteko, en koskaan!
Marski viilsi vihastuneena hyvän viipaleen siankyljestä, haukkasi sen ja joi olutta päälle, käännähtäen poispäin piispasta, ikäänkuin aivan lopettaakseen koko keskustelun siitä asiasta. Vaan piispa jatkoi marskin kiivaudesta välittämättä.
— Minä ymmärrän. Nähtävästi ette kumminkaan erästä seikkaa tunne. Laita veljentyttärenne kuuluu olevan sellainen, että ellei pikaista avioliittoa saada aikaan, asia kääntyy häväistykseksi sekä neitoselle että nimellenne.
Marskilla oli veitsi pysähtynyt leipään, josta hän juuri oli palaa leikkaamassa ja hän tuijotti hetkisen ääneti puhujaa. Sitten hän virkkoi:
— Mitä hittoja? Herra piispa, me emme ole erinomaisia ystäviä, mutta siltä toivon, ett'ette laske leikkiä nimeni kunniasta — herttuankaan käskystä.
— En ole herttuan suosikki enemmän kuin teidänkään ja syy, miksi ollenkaan teille tätä asiaa esitän, on pelkkä sääli — neitosta kohtaan. Hänen sulhasensa…