— Se merkitsee kaikki, — elä pyydä, Ebba, nyt vain toimiin ryhtymään.
Ja kuuntelematta edes mitään enempää lähti marski rouvansa luota, kutsui Eenokin puheilleen ja antoi hänelle muutamia käskyjä, varottaen häntä tarkasti ja huolellisesti niitä tottelemaan. Silloin juuri palasi Anna hiihtomatkaltaan ja pysähtyi, kohdatessaan eteisessä setänsä, liikahtamatta paikoilleen. Siinä vaihdettiin vaan yksi silmäys sedän ja veljentyttären välillä, vaan se silmäys sanoi kaikki. Tervehtimättä neitosta, tutkimatta ja nuhtelematta häntä, virkkoi marski kylmästi ja varmasti:
— Sinä pukeudut Anna heti matkapukuun, Eenokki tulee sinua saattamaan.
Ennen puolen tunnin kuluttua täytyy sinun olla matkalla.
Anna kuunteli tuota ääneti kuin tuomiotaan ja totteli. Hän ei tiennyt minne hänen tuli matkustaa, ei mikä marskilla oli mielessä, vaan hän ei kysellyt, se olisi ollut tarpeetonta. Ja hiljaa hän lähti matkalle varustautumaan. Vaan marski itse antoi palvelusväelle joukon määräyksiä. Nuoren Eerikin hautajaiset olivat lykättävät siksi, kunnes hän joutui takasin matkoiltaan, joille hän taas lähti. Huovit olivat vaihdettavat, vereksiä miehiä hän käski varustaa kolmekymmentä seuralaisikseen, Eenokin piti ottaa mukaansa viisi huovia. Ja viipymättä piti kaiken olla valmisna.
Nämä määräykset annettuaan meni marski taas työhuoneeseensa, jossa Gröning työskenteli kirjeiden ääressä, viskautui patjarahille makaamaan, ja virkkoi:
— Jaksatko lähteä matkalle taas, poikani? Ota nuo työsi mukaasi, Turun linnassa voit niitä valmistella.
Gröning katseli säälien, vaan samalla ihaillen, isäntäänsä. Surut ja vastukset lisäsivät vain hänen tarmoaan ja voimaansa, eikä hän väsymykselle antanut valtaa. Sellainen luja päättäväisyys ja toimintavoima kuvastui nytkin hänen kasvoiltaan, ettei olisi luullut häntä kuuskymmenvuotiseksi mieheksi, joka juurikaan oli pitkältä, rasittavalta matkalta palannut.
— Minä olen nuori, vastasi kirjuri, vaan te rasitatte itseänne liiaksi. Ettekö suo itsellenne päivän lepoa?
— Muut eivät suo mulle, eivät anna aikaa suremaan poikaani eikä nukkumaan kotonani. Vaan niin on ehkä parasta, siten viihtyy mieli. Käy aterialle poikani, hevoset ovat heti valjaissa.
Tuokion kuluttua ajoikin kaksi rekeä linnan portaitten alle. Ensimmäinen oli kuomureki, jonka ajajanlaudalla Eenokki tyyneenä ja vakavana istui; siihen tuotiin Anna Fleming, peitettiin vällyihin ja kuomun uutimet laskettiin eteen. Ei kukaan tiennyt, minne se reki oli määrätty lähtemään. Marski oli näet jo Marttilassa arvannut, että herttuan junkkarilla ehkä oli aikomus, jos ei hän sittenkään saisi tyttöä mielisuosiolla, koettaa viedä hänet varkain Ruotsiin, eikä hän Annaan siinä suhteessa ensinkään luottanut; ja siksi hän näin salaperäisesti lähetti tytön pois Kuitiasta. Eenokki yksin tiesi, minne tyttö oli vietävä, mutta syitä ei tiennyt hänkään. Vaan jotakin omituista hänestä tässä kyydissä oli. Monta kertaa oli hän tätä samaa tyttöä ollut saattamassa, mutta niin hänestä tuntui, kun hän hiukan unisena ja väsyneenä ohjasi hevosiaan ulos linnanportista, että tällaisella asialla hän ei ennen ollut Flemingin neitosta kyydinnyt.