— Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. — Pane nyt parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.
Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.
Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta, ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi rutosti tietoherran mietteet:
— Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.
Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys, joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:
— Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori herttuallinen vaakuna ja pääkallo…
— Klaus Flemingin pääkallo, — niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!
Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein luonnollisimpaan selitykseen.
— No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.
Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille: