Mutta sillävälin oli linnan pihalla umpinaisesta kuomureestä nostettu matkavaatteihin kääritty, puolipyörtynyt ja pelosta aivan typertynyt tyttö, joka melkein kantamalla oli ollut ylös linnaan saatettava. Anna Fleming ei, kahakan syttyessä maantiellä, ollut aluksi voinut käsittää, mitä siellä tapahtui. Hän oli kuullut huutoja ja kirouksia, hän oli tuntenut rekeään vuoroin pysäytettävän ja vuoroin taas ajettavan eteenpäin, aseiden kalsketta ja ratsujen töminää oli hänen ympärillään kaikunut ja silloin hän oli älynnyt, että joku mahtoi koettaa ryöstää juuri hänet saattajain käsistä. Ja hänen sydämmensä oli siitä sykähdellyt toivon ja pelon vaiheilla. Oliko siellä hänen sulhonsa, joka koetti häntä vapauttaa, onnistuuko se hänelle vai joutuuko hän alakynteen, vangiksi, ehkä kaatuu kahakassa? Hän oli suuressa levottomuudessaan koettanut pyrkiä pois kuomista, vaan se oli suljettu, hän ei päässyt. Ja kun kahakka kiihtyi, kun hän huomasi uusien tulokkaiden saapuvan otteluun, oli hän niin kiihkeästi rukoillut, että hänen vapauttajilleen suotaisiin voitto ja hän oli jo ollut varma, että hänen rukouksensa oli toteutunut. Huutojen joukosta oli hän ollut tuntevinaan tuttuja ääniä, sulhonsa äänen, Olavin äänen ja vanhan Eenokin äänen, vaan kun rekeä taas ruvettiin ajamaan eteenpäin, ei hän tiennyt, kuka niistä oli perinyt voiton, kenen hallussa hän nyt kulki. Reki pysähtyi, kului tuokio. Joku saapui avaamaan kuomun esivaatetta… Oliko se hänen sulhonsa, oliko hän pelastettu…?
Ei, outoja kasvoja ilmestyi hänen eteensä, hän saatettiin korkeita, kosteita kivirappusia myöten ylös johonkin outoon linnaan ja oudot kädet rupesivat siellä hänen matkapukujaan riisumaan. Missä hän oli, kenen hoteilla? Hän ei sitä tiennyt, mutta ei voinut myöskään kysyä, istui vain äänettömänä ja melkein kuin tylsänä jakkaralla takkavalkean ääressä, johon hänet oli saatettu istumaan. Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui Sten Fincke varsin kummastuneen näköisenä ja virkkoi Annalle, äsken avattu kirje kädessään:
— Setäsi on lähettänyt sinut, Anna, tänne meidän huostaan, kätköön maailmalta. Tässä linnassa on siis kotisi nyt vastaseksi oleva, täällä valmistamme sulle hiljaisen sopukan, jossa saat rauhassa, kenenkään häiritsemättä elää.
— Vankina? kysäsi Anna kuiskaten.
— Niin, minulla on käsky sinua vartioida. Vaan pidä linnaamme kotonasi, silloin et tunne itseäsi vangiksi.
Ja hän käski palvelusväen saattaa Annan siihen huoneeseen, joka oli tuleva hänen asunnokseen ja vankilakseen. Vaan kun hän siellä vuoteensa reunalla yksin istui ja tuijotti eteensä, aukesi ovi hiljaa ja joku hiipi huoneeseen. Anna kääntyi päin: se oli hänen ystävättärensä Elina, joka heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen rinnalleen. Pitkään aikaan he eivät sanaakaan vaihtaneet, istuivat vain sylikkäin ja ääneti, kunnes hieno nyyhkytys kohosi kumpasenkin rinnasta ja hiljaa virtaamaan lähteneet kyyneleet sulivat yhteen vastakkain painuneilla poskilla.
X.
Keskeytetty ulkomaanmatka.
Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka, nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan, jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa, joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle, jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.
Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa. Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään; aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen: