Hieronymolle oli kohta lankonsa puheista selvinnyt, että hänen täytyi kiireesti liikkua tavatakseen tyttönsä, jota nähtävästi oltiin johonkin piilopaikkaan viemässä, — sitä ennen oli hän pelastettava ja vietävä turvaan, joko Viroon tai Ruotsiin. Aikaa ei ollut hukata ja siksi piti viipymättä ponnistaa. Onneksi hän jo tunsi tiet ja seudut Suomessa, eikä hänellä siitä syystä pimeässäkään ollut epäilystäkään matkan suunnasta, ajaessaan Hämeen valtatietä eteenpäin minkä vain ratsut pääsivät lumisella maantiellä.

Turun-Hämeen vanhan valtatien varrella asuvat ihmiset olivat näihin aikoihin usein tottuneet näkemään suurempia ja pienempiä ratsujoukkoja niin talvella kuin kesälläkin kulkevan tätä tietä edestakaisin, heillä oli monasti liiankin paljo tietoa ja kokemusta noista vallattomista, kurittomista huovijoukoista, jotka matkoillaan talonpoikain tuvissa kestityttivät itseään ja ottivat eväikseen ruokia ja juomia, mitä vain irti saivat. Mutta ihmetellen katselivat nyt kumminkin tienvartelaiset, jotka seuraavana aamuna seurasivat maantieliikettä, niitä ratsastusseurueita, jotka peräkkäin heidän ohitseen vilahtelivat. Aikusin aamulla tuli rannikon taholta ensiksi umpinainen kuomureki puolenkymmenen huovin seuraamana, pyrkien hyvää vauhtia itään päin. Tämän matkueen kulku oli kumminkin paljo hitaampaa kuin sitä seuraavan, joka päivemmällä vilisti ohi, ja tämä seurue se juuri talonpoikiin tekikin oudon vaikutuksen. Nämä ratsastajat eivät näet olleet varsinaisia huoveja, vaan hienopukuisia herrasmiehiä, jotka siroilla ratsuillaan ja ohkasissa asuissaan näyttivät varsin köykäsiltä tuossa kylmässä, lumisessa talviluonnossa. Päitset olivat kullatut, ohjasten helat välähtelivät ja korskuen polkivat ratsut pehmyttä lunta, vaan raskasta se näytti olevan. Vielä tuntia, toista, jälemmin karautti samaa maantietä pitkin parvi karkeapartaisia, lyhyviin turkkeihin puettuja ratsastajia, joilla oli pienet, märiksi ajetut hevoset ja jotka paikkakuntalaiset kohta tunsivat Flemingin huoveiksi. Ja he olisivat oivaltaneet nämä eri matkueet tavalla tai toisella toisiinsa kuuluviksi, joskaan eivät ratsastajat aina kylän paikoilla olisi pysähtyneet kyselemään, toinen parvi, oliko ensimmäinen siitä kulkenut ohi, ja kolmas, oliko ja milloin toisen parven näköistä ratsastajajoukkoa huomattu.

Lyhyviä levähdyshetkiä pitäen kulkivat matkueet siten eteenpäin koko päivän, yhä lähennellen toisiaan, eivätkä malttaneet kauaksi yölepoonkaan jäädä. Ja kun seuraava iltapäivä rupesi hämärtämään, ei montakaan neljännestä enää ollut niiden väliä. Silloin oltiinkin jo Hämeen sydämmessä, lähellä tuota Birger Jarlin vanhaa linnaa, joka jo ammoisista ajoista oli ollut sisä-Suomen keskustana, sen hallinnon, sen sotaväen ja sen kaiken toimeliaisuuden keräyspaikkana. Tätä linnaa kohden ohjasi ensimmäinen matkue kulkunsa ja sen jälestä toiset, yhä parannellen vauhtiaan. Hieronymo näet rupesi arvaamaan, että marskilla oli aikomus tänne sisämaan linnaan kätkeä ja haudata veljentyttärensä ja tahtoi siis kaikin mokomin saavuttaa kuomureen, ennenkuin se ehtisi linnan muurien sisäpuolelle, jossa Sten Fincke, jonka Sigismund vuosi sitten oli määrännyt Hämeenlinnan päälliköksi, marskia miellyttääkseen kyllä tulisi tyttöä tarkoin vartioimaan. Hevoset olivat väsyneet ja kompastelivat lumessa ja liian vähän levänneet ajajatkin uupuivat niin, että väliin torkahtelivat satulassa. Vaan ei auttanut, junkkarein johtaja kannusti hevostaan ja toisten täytyi seurata perästä. Takaa-ajajista he sitävastoin luulivat olevansa turvassa, niin vinha oli ollut heidän vauhti.

Jo kuumottivat, heidän harjua ajaessaan, etäältä Hämeenlinnan pyöreät tornit illan harmajaa taivasta vastaan ja se kiihotti Hieronymoa yhä vieläkin. Ilta pimeni, esineet kävivät epäselviksi. Vaan eräässä alamäessä oli hän näkevinään jotakin liikettä edessään, ja aivan oikein, tuokion kuluttua hän jo tunsikin kuomureen ja sen ympärillä viisi huovia. Vaan jo oltiinkin aivan linnaa ympäröivän metsättömän aukon partaalla. Silloin hän pani kiirettä tovereihinsa; yhdellä, äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä hän tahtoi hajoittaa huovit ja anastaa kuomun haltuunsa. Siinä olivatkin jo kaikki toverit koossa.

— Nyt myrskynä eteenpäin! komensi Hieronymo.

— Vaan takaakin kuuluu kavioiden kopsetta, huomautti yksi jälempänä tulleista.

— Kuulukoon mitä tahansa. Tuiskuna kuomun kimppuun, se otetaan mukaan ja yhtä höyryä porhalletaan siitä Vanajaveden jäälle ja sitten eteenpäin Helsinkiin.

Pyrynä laskettikin junkkariparvi myötämaata edellä kulkevan joukon niskaan, juuri kun se oli ehtimässä metsästä aavikolle. Kuomua seuraavat huovit kuulivat kummissaan kumua takanaan, vaan kun he kääntyivät katsomaan, oli jo parvi outoja ratsastajia heidän kimpussaan. Yksi niistä tarttui rekeä vetävän hevosen kuolaimiin, toinen tyrkkäsi Eenokin päistikkaa reestä kinokseen ja muut häätivät huoveja tieltä pois syvään hankeen, jonne näiden säikähtyneet hevoset selkää myöten hulahtivat. Huovit koettivat kiroillen ja sadatellen saada ratsujaan sieltä ylös tielle ja ne, joille se onnistui, ryntäsivät paljastetuin asein muukalaisten kimppuun, jotka jo olivat ruvenneet ajamaan rekeä eteenpäin. Ankara kahakka syttyi siinä ahtaalla, pimeällä tiellä; siinä lasketettiin peräkkäin, sysäyttiin vastakkain, iskuja vaihdettiin, huutoja kuului ja kirouksia.

Mutta samalla kajahti se kavioiden kopse, joka yhä selvemmin takaapäin oli kuulunut, nyt aivan viereisestä näreiköstä ja tuossa tuokiossa pyrähti kymmenkunta uutta ratsastajaa mellastuspaikalle. Olavi Flemingin huovit olivat viime hetkessä tavanneet takaa-ajettavansa ja ryntäsivät vimmastuneina joukkoon. Nytkö siinä vasta syntyi hämmennys ja sekasorto. Kuomua saattamassa olleet huovit eivät ensiksi pimeän päässä tunteneet omia tovereitaan, vaan rupesivat heitäkin mukiloimaan, ja junkkarit yrittivät jo päästä pakoon luiskahtamaan. Vaan pian sai Olavi aseman selvitetyksi ja kaikin käytiin nyt noiden hienopukuisten herrain kimppuun, joita heidän oli määrä jos mahdollista elävinä saada pyydystetyksi. Kuomikin pysäytettiin, vanha Eenokki, joka jo oli ryöminyt esiin kinoksesta, juoksi rekensä keulalle, tarttui suitsiin ja ajaa karautti nyt täyttä neliä linnaan. Ratsastajain välistä taistelua kesti vielä hetkisen pahaksi tallatulla talvitiellä, vaan pian olivat junkkarit voimattomina. Huovit sitoivat heidät heidän omiin ohjasvarsiinsa ja lähtivät viemään poikia, joista millä oli pää verestävänä, millä muut luut kolhittuina, talteen linnaan, jonne ei enää ollutkaan kuin neljännestunnin ratsastus.

Vaan kun Olavi vihdoin linnaan saavuttuaan rupesi vankejaan lukemaan ja tarkastamaan, huomattiinkin, että yksi otuksista oli kateissa, vieläpä paras saalis, juuri se, jota hän oli ollut pyydystämässä. Nuorukainen kiroili ja sadatteli, voimatta käsittää, miten tämä oli tapahtunut. Palattiin tappelupaikallekin, jossa kaatuneita hevosia, aseita, satuloita, saappaita ja lakkeja virui hujanhajan poljetulla hangella, vaan ei löytynyt kadonnutta sieltäkään. Oliko Hieronymus Birckholtz kaatunut kahakassa ja uponnut hankeen tai polkeutunut kinokseen, oliko päässyt pakenemaan rähinän aikana, — siitä ei saatu selvää. Sulhasen saattoseurueen vain saattoi Olavi viedä isälleen vankina, itse seikkaileva sulhanen oli hävinnyt.