— Se ei auta, tällaisena en ole ukkoa ennen koskaan nähnyt. Eikäpä tuo ole kummakaan…
— So, so lankomies. Siinä tapauksessa ajan minä Kuitiaan, sehän sopii hyvin, kun karhu on pesästään poissa.
— Sieltä et mitään löydä, aja vain suorinta tietä Ruotsiin.
— Mitä, onko Anna lähetetty pois? Minne, minne?
— Sitä ei kukaan tiedä, sisämaahan päin häntä kuljetettiin samalla kuin me Kuitiasta lähdimme, ehkä matkalla Viipuriin, ehkä Vironmaalle, ehkä Puolaan…
— Hyvästi, lankomies, tyttö on minun!
Enempää ei häntä Gröning ehtinyt varottaa, sillä poika oli jo pyörähtänyt tiehensä, juuri samassa kuin marski nousi rappusia myöten ylös linnanpäällikön huoneisiin. Hän oli komentanut juhlivat toverinsa kaikessa hiljaisuudessa satulaan ja itse oli hän eellimmäisenä ratsastanut kaupungin läpi Hämeen tielle. Hänen kasvoillaan oli ollut hiukan ilkkuva piirre; hän oli todellakin toivonut, että marski olisi olojen pakosta taipunut, vaan huomatessaan lankonsa säikäyksen, oli hän oivaltanut, että niin ei ollut laita. Ja silloin oli hän päättänyt ryhtyä toiseen keinoon, — sama se, kunhan hän tytön omakseen saa, ja sen hän saa ja marskin hän nolaa, — siitä hän itsekseen ilkkui. Mutta sitten oli hän taas käynyt vakavaksi muistaessaan, että marski häntä luultavasti pian ajattaisi takaa ja hän oli kannustanut ratsunsa hyvään vauhtiin, vaatien tovereitaan tekemään samoin. Nämä seurasivat sangen kummastuneina mukana ja hiukan tyytymättöminäkin, kun iloiset pidot noin äkkiä oli pitänyt keskeyttää, ja he utelivat pisteliäästi Hieronymolta, mitä tämä öinen huviratsastus nyt merkitsi.
— Tätä huviratsastusta tulee ehkä jatkettavaksi vielä päivälläkin, seuratkaahan mukana vain, kehotti Hieronymo.
— Ja minne asti sitä sitten ajetaan?
— Sitä emme vielä tiedä. Mutta parantakaa vauhtia, meillä on kiire monesta syystä.