Prinkkalan herra meni, vaan palasi hetken kuluttua tyhmistyneenä ja hätääntyneenä ilmoittamaan, että linnut olivat lähteneet lentoon. Ruotsalaiset vieraat, jotka äsken vielä niin äänekkäästi hoilasivat uudessa linnassa, olivat kohta marskin saavuttua nousseet satulaan ja ratsastaneet linnasta ulos.
— Ahaa, hän pelkää jo, hän pakenee, raukka, huudahti marski puolittain ilkkuen, puolittain kiivastuen. — Vaan me palautamme hänet takasin Turun linnan kesteihin, vaikkapa vasten tahtoaankin, sen lupaan.
Ja itse laskeusi marski linnanpihalle, jossa hänen huovinsa parhaallaan harjasivat ja apettivat hiestyneitä ratsujaan, ja huusi kovalla äänellä:
— Hei, huovini, satulaan teitä heti kymmenen miestä. Sinä Olavi saat lähteä johtajaksi, osota nyt olevasi nopsa ja taitava.
Nämä viimeiset sanat virkkoi hän huovien joukossa olevalle nuorukaiselle, äpäräpojalleen Olavi Klaunpojalle, joka näihin aikoihin oleskeli Turun linnassa aseharjoituksia suorittamassa ja nuoren hurjastelijan innolla paloi halusta päästä juuri tällaisille seikkailuratsastuksille. Tuossa tuokiossa oli Olavi taluttanut ratsunsa linnantallista ja kiipesi satulaan. Vaan marski antoi hänelle vielä muutamia neuvoja ja osviittoja. Pakoonlähteneiden jälille piti Olavin miehineen rientää ja tuoda heidät linnaan takasin jos mahdollista hengissä. Sitä varten tuli hänen ensin kaupungissa ja sitten matkan varrella tiedustella, mitä tietä junkkarit olivat ajaneet, ja viilettää perästä, vaikka pitäisi viikon ratsastaa. Parilla sanalla hän vielä viittasi, mistä syystä hän niin hartaasti halusi Birckholtzin käsiinsä ja tämä viittaus yhä kiihotti nuorukaisen intoa.
Taas tömisi piha ja laskusilta, kun kymmenen huovia karautti sen poikki kaupunkiin päin, ja marski nousi takasin linnan juhlasuojiin jatkamaan seurusteluaan Suomen herrain kanssa, varmana ennen pitkää saavansa tuon vihaamansa junkkarin tutkittavakseen. Olavi oli kyllä tekevä parastaan, sen hän tiesi.
Tältä kumminkin vierähti kaupungissa kappale kallista aikaa, ennenkuin hän sai varmat tiedot, että junkkarit olivat ajaneet Hämeen tietä sisämaahan päin. Silloin hän karautti jälestä minkä huovien väsyneet ratsut jaksoivat. Mutta ruotsalaiset junkkarit olivat jo päässeet hyvän matkan edelle ja heillä oli levänneet, nopsat hevoset.
Se sama kavioiden kopina, joka oli pannut Prinkkalan herran heristämään korviaan, oli näet jo ensiksi kuulunut uuden, portinpuoleisen linnan suureen holviin, jossa Hieronymo toveriensa kanssa oli iloinnut ja juopotellut. Mutta hän oli juhlahuumauksessakin aina varovainen ja tarkka ja kohta hän, aavistaen marskin tulevan, oli kiirehtinyt ulos tietoja urkkimaan. Hän näki marskin nousevan reestä, tunsi Gröningin hänen rinnallaan ja riensi kohta hälinän kestäessä tätä kuiskien puhuttelemaan. Gröning se hänelle ensiksi hätäillen virkkoikin:
— Nyt, lankomies, kiirehdi Ruotsiin, ellet erityisesti rakasta hirttonuoraa.
— Enkä rakasta ensinkään, vaan onko tosiaankin ukko niin vihassa? No, onhan mulla herttuan turvakirja.