— Me vastaamme kaikesta, meillä on se raskas velvollisuus ja siihen olemme jo tottuneet, puhui marski istahtaen pöydän ääreen lepäämään. — Herttua tahtoo meidät pois, koska olemme esteenä hänen tuumilleen. Mihin asti nuo tuumat tähtäävät, sitä ei ole meidän arvosteltava eikä se meidän menettelyämme muuta, vaikka ne tähtäisivät itse Ruotsin kruunua. Me pysymme paikoillamme. Ja me vastaamme hänelle kaikesta, kunnioittaen ja siivosti vastaamme, mutta järkähtämättömästi, poikkeamatta hiuskarvaa siitä, mitä oikeaksi katsomme ja mitä kuningas on käskenyt. Te olkaa huoleti!
Eikä ollut Suomen herroilla siihen mitään väittämistä. Hetkinen siinä vain keskusteltiin vielä asiasta, ja täysi selvyys oli taas palautettu. Silloin kääntyi marski vanhan linnanpäällikön puoleen:
— No, sinä ahnas Prinkkalan poika, itseäsi et ole koskaan säästänyt, mutta linnan kellareita säästät aina niin tarkasti, kuin ei viini olisikaan juotavaksi luotu. Vieläkö sulla on jälellä sitä Juhana-herttuan aikuista hyvää espanjalaista?
— Vielä on tynnyri koskematonna tallessa, en ole sitä antanut, vaikka tässä viime päivinä kyllä korkeammat käskyt ovatkin kellareitamme komentaneet ja tyhjennelleet.
— Mitkä hiton korkeammat käskyt?
— Herttuan käskyt, lähettiläät, ja … ja sitten, vielä nuo kirotut kosiomiehet, jotka ovat matkalla Kuitiaan.
Marski kävi yhtäkkiä vakavaksi ja hänellä oikesi vartalo suoraksi.
Tuokioksi oli hän unhottanut tuon toisen osan matkansa tarkotuksesta,
vaan nyt hän olikin heti valmis siihen puuttumaan. Ankarasti hän lausui
Prinkkalan herralle:
— Tuota heti tänne se viheliäinen vehkeilijä … no, etkö ymmärrä, se herttuan kätyri, joka täällä linnassa kuuluu rehmivän. Heti! Vaan malta: kenen luvalla olet täällä majoittanut ja kestinnyt tuota rosvojoukkoa?
— Vastahakoisesti sen olen tehnyt, vaan heillä on herttualta sekä turvakirjat että nimenomaiset käskyt.
— Hannu Eerikinpoika, sinä olet hyvä soturi, vaan sinä ajattelet lyhyeen. Sinun ei tule ottaa vastaan käskyjä keltään muulta kuin kuninkaalta tai minulta. — Tuo tänne se heittiö!