Ei kuulunut vieläkään vastausta salin perällä istuvain herrain joukosta. Silloin virkahti vanha Prinkkalan herra koruttomasti:
— Eiköhän komento lie sillä, jolle kuningas sen on uskonut.
Ja Kurkikin, joka oli noussut ja käynyt marskia vastaan, ehätti nyt todistamaan:
— Siitä ei lie epäilystä.
— No, se on totta puhuen minunkin käsitykseni asiasta, lausui marski, viskatessaan turkit päältään. Hän tervehti nyt aatelisherroja yksitellen, jatkaen puhettaan: — Terveeksi miehet, joka mies. Minä olen jo vanha ja olen paljo mukana ollut, enkä viitsi koristella tuumiani. Tässä maassa en ole mihinkään komentoon pyrkinyt enkä sitä rukoillut, vaan on sen kuningas mulle tehtäväksi antanut. Ja niin kauan kun hän mulle vallan tässä maassa uskoo, en siitä luovu, eikä sitä multa riistetä, ellei ase kädessä. Te olette täällä kuulemma jo kauan neuvotelleet ja vaivanneet päitänne. Se on ollut turhaa. Meidän ei pidä neuvotella, meidän ei pidä hapuilla, meidän pitää vain jokaisen täyttää velvollisuutemme ja horjahtamatta totella laillista esivaltaamme. Meidän pitää olla suomalaisia!
Ne miehevät sanat olivat jo Suomen herroista riistäneet kaiken epäilyksen. Hyväksyviä ääniä kuului joukosta:
— Se on miehen puhetta!
— Muuhun päätökseen emme ole mekään voineet tulla.
Ja Aksel Kurki lisäsi:
— Niin, täällä herttuan lähetyskunta odottaa vastausta. Vaan teidän asia on, ei meidän, vastata herttualle.