Ja taas pistettiin lauluksi. Raikkaasti kajahti linnan korkea holvi kun nuorukaiset, yhä yltyen innossaan, vetelivät täysistä kurkuista reippaita juomalaulujaan. Ja tinaiset maljat kalahtivat vastakkain ja kumeasti vastasi korkea holvi:
— Bibas!
Vaan ylhäällä vanhan linnan puolella kiukutteli vanha, ahnas ja tarkka Hannu Eerikinpoika tuota rähinää kuullessaan ja kiroili, kun hänen vähäväliä täytyi hellittää kellarin avaimia lähettääkseen herttuan suosittamille vieraille uusia herkkuja. Päätään puistelivat tälle kaikelle ne toisetkin suomalaiset aatelisherrat, jotka näinä päivinä oleskelivat Turun linnassa, sinne kokoontuneina herttualta äsken saapuneiden, merkillisten kirjeiden johdosta. He olivat hyvin epäilevällä kannalla siitä, mitähän noista herttuan hommista mahtoi syntyä, niin toisesta kuin toisestakin, ja mitä tuloksia linnassa viipyvät lähetyskunnat lopuksikin saanevat toimeen. Herttua oli määrännyt Kaarlo Hornin Suomen sotaväen päälliköksi Flemingin sijaan, taikka, ellei Horn siihen rupeaisi, Aksel Kurjen tai jonkun muun. Horn, joka tämän asian vuoksi oli Kankaisista kävässyt Turussa, oli ehdottomasti kieltäytynyt ja lähtenyt takasin kotiinsa, sieltä pian matkustaakseen Ruotsiin. Ja Kurki, joka vielä oli Turussa, ei uskaltanut hänkään ryhtyä sellaiseen toimeen vastoin Flemingin tahtoa, — vaikka mieli olisi tehnytkin. Toiset aateliset taas vetäysivät toistensa selän taa syrjään, nähdäkseen, miten asiat kehittyivät. He olivat epävarmoja, marskin poissaollessa eivät he tahtoneet päättää mitään ratkaisevaa ja niin oli asia yhä auki, vaikka herttuan lähettiläät myötään jotakin ratkaisevaa vaativat. Ja marski viipyi poissa. Kuinka Suomen herrat siellä Turun linnan juhlahuoneissa neuvottelivatkaan, aina he tulivat siihen johtopäätökseen, että ilman Klaus Flemingiä he eivät kykene mihinkään.
Heidän siitä juuri neuvotellessa kaikui äkkiä kavioiden kopsetta sillalta, suurenlainen huovijoukko kuului sieltä ratsastavan linnaan. Vanha Prinkkalan herra heristi hetkisen korviaan, kuunteli uteliaasti ja tuntijan tavoin ja sitä tehdessään hänellä kasvot kirkastumistaan kirkastuivat ja veitikka leikki hänen silmässään, kun hän neuvotteleville herroille virkkoi:
— Minä luulen, että asiat pian selvenevät. Odottakaahan hetkinen.
Ja avopäin juoksi vanhus ulos vastaanottamaan tulijoita. Vaan kokoontuneet aatelisherrat istuivat ääneti ja katselivat toisiaan. Tuliko taas uusi käänne ja mihin suuntaan kävi se?
Tuokion kuluttua aukeni ovi taas ja Hannu Eerikinpojan saattamana astui marski Klaus Fleming huoneeseen. Valo häikäsi hetkeksi hänen pimeään tottuneita silmiään, joten hän pysähtyi keskelle lattiata, heti tuntematta, ketä huoneessa oli. Vaan vielä turkit päällään, lakki päässä, astui hän peremmäs ja kysyi jyrisevällä äänellä, tervehtimättä yksityisesti ketään:
— Kuka se herroista on, joka täällä on asetettu sotaväkemme komentoon ja Suomen käskynhaltijaksi?
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Marski seisoi hetkisen paikoillaan, leväytti sitten turkkinsa auki, pani kädet lanteille ja virkkoi ystävällisemmin:
— Minähän näen tässä vain tuttua väkeä. Sanokaa pois, kellä on nyt komento Suomessa?