— Vai vähän tietoja, — siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi herttua synkästi. — Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, — sen saamme pian nähdä!
Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä kysäsi:
— Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin, teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?
Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja sotaväen välillä.
— Mitä selkkauksia? Kerro!
— Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.
Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.
— Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö emme jaksaisi häntä nöyryyttää, — ei, tässä täytyy tapahtua jotakin, jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä tepsii!
Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:
— Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.