Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria, vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.
— Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, — tanakat sillä pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?
— Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen veljentyttärensä Puolaan.
— Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen suomalaiset vastasivat:
— Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.
Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:
— Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies piilee, — tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.
Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt. Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan, vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle, jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin muka nuhdellen, virkahti:
— No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut karussa, — luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?
Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen: