— Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän on?
— Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä. Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa. Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan, ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa päätöstä ja ryhtymään toimintaan.
— Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita, Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt. Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin. Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä hän kysyi Hieronymolta:
— Mutta hän aikoo siis Suomeen?
— Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo kaikenmoista, — hän aikoo Ruotsiinkin.
Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti olkapäitään:
— Mitä sillä tarkotat?
— Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä ei
Ruotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.
Herttua hymähti.
— Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin valtakunnan parasta — ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen…?