— En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen lannistuneet toiveensa, — mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen. Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa… Oi, en tiedä, mitä kaikkia tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, — ja minun täytyy onnistua.
Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin. Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden jälkeen virkahti hän hiljaa:
— Onnellinen sinä!
Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.
— Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?
— Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi vielä on tulevaisuutta, — minulla ei ole enää.
Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen, teivien häntä vyötäreiltä.
— Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.
— Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo, toivo, niinkauan kuin vielä voit…!
Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä Tukholmaan.