XI.
Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! — jääkylmä, suolanen vesi ja luminen ranta, — se on niin viluttavaa, niin kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren; jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.
Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen lomitse.
Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti, silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin virkkoo nuorempi:
— Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko, isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!
— Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi, turkkiaan tiukemmalle käärästen. — Ja minä luulen, ettei se meille aivan ystävällinen olekaan, — on ehkä ennen pitkää aivan vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.
— Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan, olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.
Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin:
— Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat. Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä pelaamaan tuota korkeata peliä, — sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.