— Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?
— Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät, vielä toissa talvena Upsalassa… Vaan sukuviha, perintökatkeruus, — se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja — niin lie sinunkin laitasi, poikani.
Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan. Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja melkein säälivästi:
— Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät, että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.
Nuorukainen käännähti päin.
— Mitä on sitten tapahtunut, — juttuja, juorupuheita, sydämmettömän saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, — niin, tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.
— Ja jos hänet vielä löytäisit…?
— Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta hänestä.
— Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.
Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt tähän kysymykseen ja uteli isältään: