— Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?
— Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, — jos voimme. — Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään. Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.
Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi, isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua, valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena. Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään, tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.
Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen, joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista, vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus Fleming itse?
Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava vastauksen tähän kysymykseen.
Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa, jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.
Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi, kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun, laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia, jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.
Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.
Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta, sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta, vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut, kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.
Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan) yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän, talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki. Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea, jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla, Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota, kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.