Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti, että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen, oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli käsissä, kuului vaatimuksia:
— Mietitään vielä huomiseen.
— Huomenna ratkaistakoon asia!
Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.
Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen, leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa, joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika. Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan, terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin isäänsä vastaan, joka kysyi:
— Mitä te telmitte täällä, pojat?
— Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?
— Ampua, — tekö nalikat!
— Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma tupsahtavan mieleen:
— Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin laukausta, oikein kunnialaukausta, — jos täällä juhlat saadaan.