— Hei, huomenna ammutaan!
Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan päin ja Horn virkkoi pojalleen:
— Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?
— Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten viihtyy.
— Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.
Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;
— Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna…
Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi. Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää… Huomenna, huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.
Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:
— Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?