Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa puolisokseen, — sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? — Omasta puolestaan ei Ebba-rouva kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.

Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut. Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:

— Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään, alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, — täti, multa ovat kyyneleet kuivuneet.

— Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni. Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo hyvää… Vaan ajat ovat muuttuneet, — monella tavalla.

— Vaan täti, te soisitte sen — ja setäkö myös?

— Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin. Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää yötä.

Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut, voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken…? Oi, hän ei sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo nuorukaisen…?

Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt. Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi, hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi mukanaan.

Huomiseen — —.

Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena, raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa. Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin, käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä, kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.