Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:
— Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!
Tämä malja lensi kuin kipuna kiihtyneisiin mieliin; toiset sen hurraten joivat pohjaan, toiset viskasivat nuristen pikarit syrjälle. Ja tuokion kuluttua kohotti toinen Kaarlo Hornin mukana oleva, Ruotsista saapunut lähettiläs, Erik Ribbing, pilkallisesti ja selvällä voitonvarmuudella äänensä, virkkoen:
— Juon kaikkien niiden maljan, joille vielä isänmaa ja sen eheys on jostakin arvosta, — muut sen jättäkööt juomatta!
Nämä ristiriitaiset maljat antoivat aihetta vielä useammille maljapuheille. Miesjoukosta kuului huudahduksia:
— Kuka ei juo hänen majesteettinsa kuningas Sigismundon maljaa ja niiden miesten, joille hän on valtakunnassaan vallan antanut?
Ja taas toisia:
— Kuka ei juo valtakunnan hoitajan, herttua Kaarlon maljaa ja Ruotsin säätyjen maljaa?
Vaan syrjemmässä näistä kiihkoisista ryhmistä istuivat marski Klaus Fleming ja Kaarlo Horn kumpainenkin omassa päässään suurta ruokapöytää äänettöminä ja rauhallisen näköisinä, mutta siltä jännityksellä seuraten noita mielipiteiden leimahduksia. Aterian kuluessa mieliala kumminkin jonkunverran tyyntyi ja tasaantui ja siinä ruokapöydän keskikohdalla muodostui vähitellen kummaltakin taholta tulleista miehistä pieni keskusryhmä, joka näytti intohimottomasti ja vakavasti harkitsevan uutta ehdotusta aseman selvittämiseksi. Siinä olivat Knuutti ja Aksel Kurki, Savonlinnan viisas ja viekas päällikkö, rampa Götrik Fincke, Sten Fincken veli, ahnas ja viekasteleva Pentti Syöringinpoika Juusten sekä Henrik Tott, joka kumminkin, keskusteluihin puuttumatta, vain kuunteli valmista. Nämä herrat keskustelivat siinä supattaen kauan ja tulivat vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli vielä yksityisesti koetettava järkisyillä sovittaa noita molempia jyrkimpiä ryhmiä ja varsinkin kehotettava niiden edustajia, Hornia ja Fiemingiä, kumpastakin taholtaan, suostumaan myönnytyksiin. Sillä ilmeistä, lopullista hajaannusta suomalaisten kesken nämä sovinnon miehet toki vielä tahtoivat välttää.
Ensiksi ne puhuttelivat Kaarlo Hornia, joka vähän syrjällä muista pöydän päässä oli yksityisessä keskustelussa vanhimman poikansa kanssa ja joka erityisesti näytti tahtovan osottaa, että hänen tyyntä mieltään toisten mielialan kiivaus ei voinut järkyttää, mutta joka siltä hänkin oli silminnähtävästi hajamielinen ja levoton. Horn kuunteli ilmeisellä mielihyvällä sovittajamiehiä ja sanoi puolestaan olevansa myöntyväisyyteen kernas, niin pitkälle kun hänen valtakirjansa ulottui, vieläpä etemmäskin, sillä syvästi häntä suretti, kertoi hän, että suuri osa hänen maamiehistään oli aivan erkanemaisillaan yhteistoiminnassa muun valtakunnan kanssa ja että hänen täytyi ruveta heidän päällekantajakseen. Sillä hän oli jo varma siitä, että tämä tulisi olemaan käsittelyjen tulos ja niiden jälkeen hänen raskas velvollisuutensa.