Ja päättäväisin askelin hän lähti kävelemään kokoushuoneeseen, johon enimmät herrat, aterian päätyttyä, jo olivat menneet. Täällä alkoivat käsittelyt nyt aluksi paljo tyyneemmin ja sovinnollisemmin. Kurki esitti hätimittäin laatimansa välitysehdotuksen Suomen herrain vastaukseksi, ja sen alkupuolisko, jossa kiivaimpia kiistakohtia vältettiin, hyväksyttiin kohta kohdalta suuremmitta vaikeuksitta, Flemingin tai Hornin ollenkaan puuttumatta keskusteluun. Tultiin niin herttuan ja valtiopäiväin vaatimukseen, että korkein vetoomispaikka tuomioasioissa koko valtakunnassa olisi valtioneuvosto Ruotsissa eikä enää kuningas Puolassa. Tässä katkasi Fleming äänettömyytensä. Tämä kohta oli ilmeinen hyökkäys juuri hänen omaa turvallisuuttaan vastaan, sitä hän ei voinut hyväksyä, ellei mieli kierasta silmukkaa omaan kaulaansa. Purevasti hän tätä salasilmukkaa arvosteli, syyttäen ankarin sanoin niitä, jotka täten tahtoivat käydä rajoittamaan laillisen, voidellun kuninkaan oikeuksia.

— Tekö herrat Kurjet ja Hornit ja Boijet katsotte olevanne jättiläisiä riistämään kansalta sen ikivanhan oikeuden kääntyä kuninkaansa puoleen ja kuninkaalta hänen yhtä vanhan oikeutensa ylimmäisenä tuomarina ratkaista alamaistensa asioita, armahtaa ja vapauttaa heitä harkintansa mukaan, — ei, siihen te olette kääpiöitä. Ruotsin vanhaa lakia, kuninkaan ja kansalaisten kalliinta oikeutta, ei niinkään rikota eikä poljeta; sitä tulen ainakin minä puolustamaan, jos vaaditaan, vaikka viimeiseen veripisaraani.

Tämä kohta oli arka muillekin kuin Flemingille, kaikki suomalaiset, halvasta talonpojasta ylimpään aatelisherraan asti, olivat vanhastaan tottuneet pitämään kalliimpana oikeutenaan viime tingassa kääntyä valituksineen tai armonanomuksineen suoraan kuninkaan puoleen, kun oikeuden laita alemmilla asteilla useinkin oli niin ja näin. Syystäpä tässä kohden Suomen aatelisto kokonaisuudessaan olikin Flemingin puolella, yksin Kurkikin nousi kohta ja ilmoitti, ettei hän tässä voi kannattaa lähettilästen vaatimusta, ja Horn jäi sitä yksin puolustamaan. Mutta tämä sama kohta oli hänellekin aivan ratkaisevasti tärkeä ja arka, juuri tästä seikasta oli herttua mitä sitkeimmin pitänyt kiinni ja hän muisti omastakin kohtalostaan, kuinka kuninkaan mielivalta voi viedä viattomankin miehen vaikka mestauslavalle, silloin kuin tämä ei satu olemaan kuninkaan suosiossa. Hän koetti siis puolustaa herttuan vaatimusta, huomauttaen kuinka vaikea Puolassa olevan kuninkaan oli seurata ja tuomita kaukaisen kotimaansa asioita. Vaan hän ei saanut keneltään kannatusta, hän näki, kuinka Fleming sai tästä sivujoesta viljalti vettä myllyynsä ja se häntä suututti; ja ensi kerran nyt koko kokouksen aikana tyyni ja varova Kaarlo Horn menetti malttinsa, joka oli ollut hänen paras apuneuvonsa. Keskustelun kuluessa hän Flemingin pistoksista kuumeni ja kuvaili varsin terävästi ja räikeästi, kuinka marski tässä muka omaa nahkaansa ajattelee. Ei apua, ei kannatusta keltään. Silloin hän tulistui ja jatkoi:

— Te olette sokeat, miehet. Kuinka voitte ajatellakaan kuningas Sigismundon, ollessaan puolalaisten neuvonantajainsa kynsissä, voivan oikein arvostella niitä kaukaisia asioita, joita hänen olisi tuomittava; siinä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän tuomitsee ne väärin. Ja onhan se nähty; syyttömät ovat joutuneet mestauslavalle ja syylliset saavat läänityksiä. Niin on käynyt nykysen kuninkaan aikana, niin on käynyt edellisen, niin tulee käymään vastakin, kun kansalaisten omaisuus ja maine ja henki lie kuninkaan oikun ja mielivallan, satunnaisen suosion tai vihan, vallassa!

Tämän kiivaan lausunnon lopussa, jonka kuluessa useat Hornin kannattajat olivat kalvenneet, oli Klaus Fleming jo karahtanut pystöön ja tulipunaisena hän siinä tuokion seisoi tapaillen turhaan sanoja. Hänen Juhana-kuninkaan huoneelle uskollista mieltään loukkasi tuo syytös kovasti ja samalla hän kohta oivalsi, että Horn oli kiivaudessaan lausunut suuren varomattomuuden, jota hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, ruhjoakseen perinpohjin vastustajansa. Ja jyrähtävällä, vapisevalla äänellä hän puhui:

— Kylliksi, kylliksi jo solvausta maan laillista kuningasta ja kuningasvainajan muistoa vastaan. Ei sanaakaan enää, Kaarlo Henrikinpoika, tässä linnassa, joka vielä vastaseksi on minun, kuninkaan määräämän käskynhaltijan, hoidossa. Sen vallan ja valtuuden nojassa, jonka kuningas Sigismund on minulle tässä maassa uskonut ja jonka olen kuninkaan, enkä kenenkään muun, käsiin jättävä, kiellän minä juhlallisesti ja järkähtämättä Kaarlo Hornia enää näihin neuvotteluihin osaaottamasta. Kaikki ovat siitä todistajina, hän on itse itseltään sen oikeuden riistänyt. Te olette, hyvät herrat, kuulleet hänen törkeän syytöksensä kuninkaallista majesteettia vastaan; jos teidän joukossanne on yhtään, joka vielä kauemmin tahtoo neuvotella Kaarlo Hornin kanssa, olen pakotettu heti lopettamaan tämän kokouksen.

Syvä, uhkaava äänettömyys vallitsi suuressa kuninkaansalissa, kukaan ei puhetta pyytänyt, ei rykässyt, ei jalkaansa liikauttanut. Ja, seisten siinä voimakkaana, säihkyvänä, hallitsevana, antoi Klaus Fleming tuon hautamaisen hiljaisuuden jatkua pitkän ajan, ennenkuin taas itse matalammalla äänellä ja tyyneemmin, mutta samalla käskevällä päättäväisyydellä, virkkoi:

— Pöytäkirja tästä kokouksesta on heti laadittava ja tarkastettava. Se lähetetään kuninkaalle, loukkaus on häntä vastaan julkisessa kokouksessa tapahtunut, hänen siitä on tuomittava, me olemme siihen liian halpoja. Vaan me vaadimme Kaarlo Henrikinpojan kohta poistumaan tästä kokouksesta ja tästä kuninkaallisesta linnasta, kuninkaan uskollisilla alamaisilla ei ole hänen kanssaan mitään neuvottelemista.

Ei kukaan virkkanut sanaakaan vastaan. Kaarlo Horn, tyynyttyään ensi typerryksestään, yritti selittämään sanojaan, vaan Fleming kielsi sen Suomen aateliston nimessä, eikä hänen Ruotsista tulleet lähettilästoverinsakaan uskaltaneet häntä puolustaa. Kului vielä tuokio hiljaisuudessa. Kaarlo Horn seisoi kalpeana paikoillaan katsellen ympärilleen. Kaikki välttivät hänen katsettaan, kaikkien kasvot olivat värähtämättömät. Silloin hän kylmästi kumarsi, kääntyi oveen päin ja poistui verkalleen ja arvokkaasti kansalaistensa joukosta, joista ei yksikään noussut hänelle jäähyväisiä sanomaan.

Fleming oli voittanut, voittanut pienellä, yksinkertaisella kepposella, vaan voittanut perinpohjin. Hän olisi nyt huoletta voinut sanella kokoukselle sen päätökset, vaan varovaisena ja viisaana antoi hän yhä edelleen Suomen herrain keskustella, vaatimatta enää ehdottomasti alkuperäistä, jyrkkää vastaustaan hyväksyttäväksi. Siten tuli, asiasta suuressa ruhtinaansalissa edelleen tasaisessa hiljaisuudessa keskusteltaessa, vähitellen hyväksytyksi sellainen ylimalkainen lausunto, joka jätti kaikki Söderköpingin valtiopäiväin päätökset kuninkaan ratkaistaviksi. Ja Klaus Fleming tyytyi siihen. Sillä hän oli keikauksellaan saavuttanut paljo suuremman, varmemman edun: Suomen aatelisto oli taas kokonaisuudessaan hänelle kuuliaana ja hänen johdettavanaan, se oli jälleen hänelle varmana selkätukena, taistellessaan edelleen sen suomalaisen kannan toteuttamiseksi, johon hänen ohjelmansa tähtäsi. Vaarallinen vastustaja, joka jo oli yrittänyt sysätä hänet syytettyjen istuimelle, oli nyt itse tähän asemaan joutunut ja varmana ja turvallisena saattoi hän taas lujalla kädellä hoitaa Suomen ohjaksia.