Vaan Kaarlo Hornin puoluelaiset vetäysivät allapäin kokoussalin soppeen, siellä hiljaa supatellen. He olivat vielä aivan hölmöstyneitä äskeisestä äkkikäänteestä.
— Herttua on taas nolattu. Mikä on tästä kaikesta lopuksi tuleva, kysyi Boije päätään puistellen.
— Tästä tulee lopuksi — sota, vastasi Louhisaaren Fleming, katsahtaen arasti voittoisaan orpanaansa.
Ja Erik Ribbing lisäsi:
— Niin, siitä ei päästä mihinkään, tästä koituu sota.
Vaan syvälle mietteihinsä vaipuneena, yhä itsekin ihmetellen sitä varomattomuuttaan, joka oli antanut hänen muuten kömpelölle vastustajalleen tilaisuuden viskata hänet kerrassaan alakynteen, oli Horn verkalleen laskeutunut kokoushuoneesta alas, tietämättä oikeastaan minne hänen oli mentävä ja mitä hänen oli tehtävä. Hänen luottamuksensa maamiestensä joukossa oli lopussa, hänen jo varma voittonsa kumossa, itseään häntä luultavasti odotti herttuan epäsuosio Ruotsissa tai ehkä — vankityrmä Suomessa….
Näissä mietteissään kerroksen laskeuduttuaan pysähtyi hän hetkeksi porraskäytävältä, vanhan kirkon edustalta, ulkonevalle pienelle parvekkeelle, siinä ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan. Alhaalta linnanpihalta kuului kavion kopsetta ja ääniä; joku airut näytti juurikään saapuneen linnaan ja Hornista kuulosti, että se kyseli juuri häntä; aivan oikein, airut lähti jo kohta nousemaan portaita ylös suureen kuningassaliin, jossa Hornin oli kerrottu olevan. Horn säpsähti ja astui airutta vastaan, pysäyttäen hänet siihen ja kysellen hänen asiaansa. Airut oli tullut Ruotsista, tuonut hänelle kirjeen Kaarlo-herttualta. Kiireesti riuhtasi Horn kirjeen auki ja rupesi lukemaan sitä siinä puolipimeällä parvella. Mutta sen sisällys oli niin merkillistä, hän silmäili uudelleen sen läpi, vaan ei voinut sitä kohta tajuta. Ja tarkemmin lukeakseen kirjettään kiirehti hän lähimpään huoneeseen, missä näki tulta olevan, ja asettui, tarkastamatta ketä huoneessa oli, uunissa roimuavan takkavalkean ääreen ahmimaan herttuan viestiä. Hän luki sen kahteenkin kertaan ja jäi sitten vielä äskeistä kalpeampana seisomaan yhteen kohti, tuijottaen kädessään olevaan paperiin.
Kuului silloin pimennosta, ikkunansyvennyksen luota huoneen perältä, hämmästynyt huudahdus:
— Isäni!
Horn kääntyi katsomaan ja näkikin nyt vasta poikansa Henrikin seisovan siellä nojallaan tuolin selkään, jolla tuolilla istui nuori neitonen, kalvakka ja solakka, jota hän ei ensiksi tuntenutkaan. Hän astui lähemmäs ja silloin hänelle asema rupesi selvenemään: tuolilla istuja oli neiti Fleming, Anna Jaakkimantytär, jonka hän viimeksi pari vuotta sitten oli Upsalassa nähnyt, silloin vielä kukoistavana ja verevänä. Tämän neitosen kättä piti nuori Henrik omassaan, piteli sitä varmasti, vaikka neitonen puolittain näytti tahtovan vetää sen pois.