— Sinäkö poikani täällä! Tule, meidän täytyy nyt heti rientää linnasta pois ja Kankaisiin.
Vaan nuorukainen viittasi isälleen hymyillen neitosta, joka hänen edessään istui, ja virkkoi:
— Ei, isä, ei nyt vielä pois. Te näette, minä en voi lähteä.
Melkein säikähtyneenä vilkasi isä poikaansa, joka siinä niin hymyilevänä ja onnellisen näköisenä seisoi, ja hän jäi tuokioksi sanattomana katsomaan tuota kohtausta.
Nuori Henrik oli vihdoin päivällisen jälkeen tässä huoneessa tavannut Annan ja saanut hänen kanssaan kahdenkesken keskustella. Siinä ikkunasyvennyksessä hän oli kertonut neitoselle, ettei hän pitkällä eroajalla, ei koettelemalla, ei taistelemallakaan, ollut saanut hänen kuvaa mielestään. Ja niinkuin hän vuosi sitten oli luvannut Paraisten rannalla, kun neitonen kiihtyneessä mielentilassa oli kieltänyt häntä Kuitiaan menemästä, niin tahtoi hän nyt neitoselle uudistaa silloin tekemänsä kysymyksen. Menneisyys oli, sanoi hän, haudattava unhotuksiin ja alettava uusi elämä uudella pohjalla ja uudella rohkeudella.
— Matkustakaamme Suomesta pois, asettukaamme isäni tiloille Vironmaalle, jossa uudessa ympäristössä, uusissa oloissa, entiset surut kyllä häipyvät, — siellä voitte vielä elää tyytyväisenä, ehkä onnellisnakin. Minulle ainakin siellä onnen taivas aukeaisi.
Anna ei ollut vastannut mitään, vaan nuorukaisen lempeät sanat ja hänen luottamusta-antava ystävällisyytensä oli ikäänkuin tuudittaen ja tyynnyttäen häneen vaikuttanut. Tuntui, kuin olisi jostakin kaukaa lehahtanut lauhkea, tuorentava tuulahdus pitkän tyyneen ja kuivuuden perästä ja se kyynel, joka salaa hänen silmästään vierähti, tuntui kepenevän kaihon kyyneleeltä. Vaan samalla ahdisti rintaa, tuntui syyttävä poltto sydämmessä ja ääni hänessä kuului huutavan: ei, ei, ei, se olisi petosta, se olisi valan rikkomista… Hellästi ja lämpösästi tarttui nuorukainen hänen käteensä ja piti sitä omassaan; neitonen tunsi, että hänen täytyi se vetää siitä pois, mutta hän ei voinut sitä rajusti riuhtaista, vaikka hänet valtasikin tuskallinen tunne, kun se siinä lepäsi. Kiivaana kävi taistelu hänen sisässään; hän tiesi, että hänen elämänsä oli autio korpi, vaan hänestä tuntui, ettei hänellä ollut oikeutta sitä enää viljellä. Vaan nuori Henrik, jonka mielessä tuo sanaton suostumus kypsytti kauan kyteneitä toiveita, osotti hurmaantuneena isälleen sitä kättä, josta hän yhä vielä piteli kiinni.
Mutta Kaarlo Hornille oli asema kohta selvänä: tämä liitto on nyt mahdoton, mahdottomampi kuin koskaan. Nythän hänen oli lähdettävä karkotettuna linnasta pois, rikollisena ja häväistynä sieltä paettava, ja hänen poikansa täytyi seurata häntä, täytyi katkasta kaikki siteensä Flemingin perheestä — se oli pakosta. Vielä tunti sitten olisi asia voinut olla aivan toisin, — nyt oli Hornin nimi tahrattu, nyt olisi tuo kosinta ollut matelevaisen nöyryytystä.
— Mahdotonta, poikani, — se on liian myöhää. Meidän täytyy jo tänä iltana olla poissa Turusta ja niinpian kuin mahdollista poissa koko Suomestakin. Tule!
Anna Fleming oli, tämän keskustelun kautta ikäänkuin havahtuneena jostakin kiduttavasta unesta, äkkiä vetäytynyt nuorukaisen vierestä syrjään ja Henrikin oli täytynyt hellittää se kätönen, jota hän jo omanaan oli pitänyt. Hämmästyneenä kysyi hän isältään: