— Miksi, isä, mitä on tapahtunut?
— Paljokin, poikani. Pääasia: me olemme karkotetut tästä linnasta, nimemme arvo vaatii meidät kohta poistumaan.
Vaan nuorukainen katsahti siimekseen vetäytynyttä neitosta, astui askeleen häntä lähemmäs ja virkkoi:
— Isäni, oli tapahtunut mitä tahansa, minä jään, sillä minua ei ole karkotettu.
— Ja kumminkin seuraat minua.
Varmana asiastaan katseli isä nyt säälien poikaansa ja tunsi samalla soimuuta sydämmessään. Nuo muutamat varomattomat sanat, jotka hän kiivastuneena oli päästänyt huuliltaan, olivat siis musertaneet hänen poikansakin kauan kaihotun onnen ja särkeneet sen liiton, jota hän itsekin aikoinaan oli toivonut. Ilman noita sanoja olisi kaikki voinut olla toisin, kiistojen jälkeen olisi ehkä saatu sointuisa sovintojuhla, hän olisi voittajan oikeudella voinut osottaa Flemingille suosiota. Hän olisi rakentanut rauhan kansalaistensa kesken ja uudella liitolla vahvistanut sen, välittämättä herttuan rankaisemiskäskyistä ja siitäkin, mitä hän nyt vielä tässä äsken tulleessa kirjeessään kirjoitti…
Niin, tuo kirje, se oli tuokioksi hänen mielestään unehtunut, vaikka se vielä oli auki hänen kädessään. Sitä muistaessaan hän nyt säpsähti, riensi ovelle ja kutsui hätääntyneellä äänellä airueen sisään.
Se oli näet vaarallinen kirje tuo, jota hän vieläkin kuin peljästyneenä silmäili. Herttua käski siinä Kaarlo Hornin kohta, jos osakaan Suomen herroista olisi Flemingiä vastaan, ripeällä kaappauksella vangita marskin ja ottaa linna haltuunsa herttuaa varten… Tuo käsky jos joutuisi marskin tietoon, olisivat he surman omia kaikki, ja siksi tuo kirje hänen kynsissään niin poltteli.
— Tunnetteko tämän kirjeen sisällön? kysyi hän airueelta, joka oli jäänyt ovensuuhun seisomaan.
Lähettiläs nyökäytti päätään.