— Siitä ääneti kuin kivi, jos henkenne on teillekin kallis! — Näin sanoessaan viskasi Horn kirjeen roimuavaan takkavalkeaan, jossa se kohta hiiltyi.
— Mitä, käyvätkö täällä niinpäin asiat?
— Niinpäin, — pelastakoon itsensä ken voi.
Lähettiläs oli astunut askeleen lähemmäs, joten heijastus takkavalkeasta sattui hänen nuorteaan vartaloonsa, joka omituisen levottomasti värähti, kuin hän pettymystä kertovalla äänellä virkkoi:
— Siis taas kaikki kumossa! Viimeinen keino on enää jälellä, tiedättekö sen?
Horn ei ehtinyt tähän airueen salaperäiseen kysymykseen vastata, sillä pimennosta, ikkunasyvennyksestä kuului hiljainen kirkaus ja neitonen, joka siellä koko ajan ääneti oli istunut, syöksähti esiin takkatulen valoon, huudahtaen:
— Hän elää, se on hän…!
Ja hän tarttui intohimoisesti ja voimakkaasti nuoren airueen käsivarteen, katsoi tutkivasti hänen silmiinsä ja jatkoi iloa uhkuvalla, raikkaalla äänellä:
— Sinä elät, olet täällä!
Ja airut viskasi syrjään tuuhean, mustan tekotukan, jolla hän oli peittänyt keltaset kiharansa, korkean otsansa ja kasvonsakin osaksi, tarttui neitosen ojennettuihin käsiin ja vastasi hilpeästi: