— Elän, jumalankiitos, elän, elän yksinomaan sinua varten ja sinun vuoksesi olen täälläkin.
Hornit, isä ja poika, seisoivat sanattomina ääressä aluksi oivaltamatta, mikä neitoseen oli lentänyt. Vaan tekotukan alta tunsivat hekin kohta airueen, — se oli Hieronymus Birckholtz — ja silloin hekin ymmärsivät, mikä neitosen oli vienyt äsken tulleen airueen syliin ja miksi hän siinä niin autuaana huoahti:
— Jumalankiitos, siis elän minäkin!
Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan. Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen, joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten katalana paennut … näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa… Hänen nuori verensä kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa…
Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:
— Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!
Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi reippaasti ja vakavasti:
— Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä taisteltava.
Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:
— Poisko … ijäksi…?