— Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta, laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:
— Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua tykeillä?
— Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.
Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä, puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
— Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.
— Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.
— Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan, silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!
Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta, ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen, jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta, huutavan:
— No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa juhlitaan!
Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.