— Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.
Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:
— Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois…!
Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa, lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti innostuneena:
— Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat ilolaukaukset.
— Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten ennustaneekin! — Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! — —
Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun, viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, — hän tahtoi olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.
Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin, luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri, mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen. Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, — niin oli herttua arvellut —, sytytetään kipuna, lasketaan kosto valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava, neuvottava…
Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa, jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen ratas vihdoinkin oli kääntymässä…
Vaan eipä siitä surua — liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä, miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli kylvämässä, — mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.