XII.
Klaus Fleming mahtavuudessaan.
Kesäinen aamuaurinko, joka lämpösästi paahteli rantakallioita ja kirkkaana pälyili veden pinnalla, leikki iloisena kullahtavissa kiharoissa sen nuoren neitosen, joka Turun linnan alla, Linna-aukon äyräällä, istui vesikivellä, syvälle painautuneena paperilehden yli, joka oli hänen sylissään. Hänen kasvonsa kuvastuivat veden kalvoon, johon hän aina toisinaan pitkään katsoi, kohautellen silmiään paperistaan. Nuo kasvot eivät enää olleet samat pyöreähköt, helakkaväriset immen kasvot, joihin tutustuimme, kun eräänä kevätpäivänä saattelimme Anna Flemingiä Paraisten kirkkoon, mutta ne eivät myöskään olleet samat harmahtavat, pettymystä ja kaihoa kertovat naiskasvot, jotka Pikkalan rantatörmältä eräänä syyspäivänä näimme väsyneinä tähtäävän meren autiolle ulapalle. Ne olivat kalpeat vielä nuo kasvot, ja ohimoilla lepäsi hieno varjo, vaan samalla ne olivat ikäänkuin kehittyneet ja hienonneet piirteiltään; niistä kuvastui kestettyjen taistelujen jälkiä, vaan samalla luottavaa varmuutta ja toivoa. Ja suunpielissä värähteli yhä uudistuva, nuortea, ilonen hymy, niin raikas kuin tuo vihanta nurmiranta siinä lahden takana, ja silmät, jotka ahmivat paperilehden tiheitä rivejä, säteilivät riemua ja kiitollisuutta.
Hän oli saanut kirjeen sulholtaan, ensi kirjeen koko pitkänä kihla-aikanaan, ja siinä oli riemun lähde. Olihan tosin niitä kirjeitä ollut hänelle ennenkin tulossa, vaan ne olivat jääneet matkalle, pysähtyneet pidättäjäin kouriin ehtimättä perille asti. Tämä oli nyt päässyt perille. Kun Anna tänään aamusella oli lähtenyt linnasta tavalliselle aamukävelylleen, oli sillankorvassa seisonut kolme miestä, joista yksi oli häntä hyvin tyystin tarkastellut ja vihdoin tullut kysymään, oliko hän marskin veljentytär, neiti Anna Fleming. Kun tyttö kummastuneena oli myöntäen vastannut, oli talonpoika kaivanut poveltaan pienen paperikäärön ja antanut sen hänelle. Mies sanoi saaneensa sen kotonaan Pohjanmaalla itse lähettäjältä, joka oli hänelle neuvonut keinot ja tuntomerkit, joiden mukaan hän osaisi antaa kirjeen suoraan neitoselle. Samalla mies kertoi, että he, kolme pohjolaista, olivat purjehtineet kotipitäjistään Turkuun vielä kerran pyytämään marskilta joitakuita huojennuksia ratsuväen kovista rasituksista, ja että he kohta linnassa käytyään aikoivat lähteä paluumatkalle, jolloin he voisivat viedä vastauksenkin sille iloiselle nuorelle herralle, joka sitä siellä kaukana Pohjanmaalla odotti.
Kiitollisena tuomisista oli Anna rientänyt alas rantatörmälle siellä yksinään, rauhassa ja piilossa, kirjettään lukemaan. Siellä hän sen jo oli lukenut kertaan ja toiseen ja yhä vielä oli se hänelle yhtä tuores ja rakas. Hänen sulhonsa kertoi siinä hilpeästi ja hauskasti matkastaan Pohjanmaalle, jossa vaaroja ei ollut puuttunut, mutta jossa hänen toimensa jo olivat hyvällä tolalla. Kertoi, kuinka hän tällä matkallaan pitkin talvea ja kevättä juuri oli valmistellut heidän kauan kaivattua yhteistä onneaan, kuinka valoisilta tulevaisuuden toiveet nyt jo näyttivät ja kuinka varma hän oli aikeidensa onnistumisesta. Ja näin hän reippaasti ja luottamuksella kirjoitti kirjeensä lopussa:
»Syksy on pian käsissä, pian peittää lumi maan ja suksikeli on parhaillaan. Silloin saatte te siellä Turussa kuulla uutisia täältä Pohjanmaalta, silloin saat, Anna, sinäkin minusta kuulla ja silloin ei kulu enää kauaa, ennenkuin olen luonasi. Samoihin aikoihin sinne kuulunee paljo muutakin ryskettä, kuuluu myrskyn ja vihurin ääniä, jotka lähtevät vinkumaan kaikilta suunnilta. Mutta niitä elä sinä tyttöni säiky, ne ovat kaikki meille hyvän enteitä, onnen merkkejä. Saatpa nähdä, kuinka minä sen myrskyn keskestä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni. Monasti meitä ovat toiveemme pettäneet ja rauenneet ovat parhaat yritykseni; vaan nyt olen onnistumisestani varma, yritys on siksi voimakas, ettei se petä. Siis vielä muutamia kuukausia eroa ja sitten minä olen koettava palkita sen kaiken, mitä minun vuokseni olet uhrannut ja kärsinyt…»
Näin hän kirjoitti ja koko tuosta kirjeestä huokui Annaa vastaan sellaista varmuutta, luottamusta ja lämpöä, että hän aivan kuin onneensa sulaneena siinä istui, hänkin jo mielessään varmana unelmainsa lopullisesta toteutumisesta.
Ylemmäs taivaalle noussut päivä paistoi jo kuumasti hänen selkäänsä, mutta ei sekään tuntunut rasittavalta eikä hän hakenut siimestä. Tuntuihan luonto ja ympäristökin tänään niin kauniilta ja sopusuhtaiselta ja hän katseli iloisena, kuinka tuulimyllyjen siivet Kakolan mäellä rattoisasti pyörivät ja kuinka lystikkään pienen näköisinä muurarit Korpolaisvuorella rimpuilivat sinne rakentamansa uuden varustuksen seinämillä ja keikkuivat sen tornissa. Eikä hän olisi tältä rauhaisalta juhlapaikaltaan, jossa hänellä oli ollut niin herttanen hetki, ollenkaan malttanut lähteäkään pois, vaan hän muisti samalla, että hänen setänsä oli juuri tänä päivänä määrännyt perheensä lähtemään Turun linnasta, jossa se talvesta saakka nyt yhtämittaa oli asunut, Uudellemaalle, Pikkalaan ja Siuntioon, jonne laivasto kutsui marskin ja taloudenhoito hänen rouvansa. Piti siis lähteä matkalle varustautumaan. Anna nousi melkein vastenmielisesti vesikiveltään ja rupesi astumaan kallioista rantaa myöten valtatielle päin.
Silloin hän yhtäkkiä pysähtyi. Hän näki linnasta päin vastaansa tulevan neitosen, joka hänelle liinalla vilkkaasti viuhtoi ja jonka hän kohta tunsi Elina-serkukseen. Juoksujalassa oli Elina pian hänen luonaan.
— Elina, sinäkö täällä? Milloin olet tullut?