— Illalla tulin kaupunkiin Liuksialan Kaarina-rouvan kanssa. Saavuimme äsken linnaan, vaan sieltä sinua turhaan etsin, — mitä täällä lymyilet?
— Lymyilen todellakin, minullakin on näet Elina taas salaisuuksia. Vaan istutaan vielä hetkeksi tähän kalliolle tarinoimaan, oi, niin paljo, paljo on mulla sulle nyt kerrottavana.
— Entä mulla sitten! Kas noin, pääsi nojaa syliini niinkuin ennen…
Vaan kerrohan sinä ensin; näytäs, sinähän olet ilonen kuin varsa, mitä,
Anna, onko sulhosi löytynyt?
— On löytynyt, olen tavannut hänet ja tapaan pian taas. Vaan kuulehan!
Ja pakina alkoi.
Serkukset eivät olleet taas vuoteen toisiaan tavanneet, eivät senjälkeen kuin Pikkalassa erosivat tuon keskeytetyn ulkomaanmatkan jälkeen. Silloin olivat molemmat olleet synkällä, masentuneella mielellä, Anna surren kaatunutta unelmaansa ja Elina rohkeiden tuumainsa keskeytymistä. Nyt olivat molemmilla toiveet taas rohkeammat ja Anna varsinkin kertoi riemastuksella serkulleen onnensa odottamattomasta käänteestä. Nyt se ei enää ollutkaan kaukana, se pitkäaikaisten unelmain päämaali, — muutamia kuukausia vain ja hän on täällä! Ja uhkuvalla ilolla vilautti hän Elinalle äsken saamaansa kirjettä.
— Mutta millä keinoilla hän tulee, mikä on hänen suunnitelmansa? kysyi
Elina epäillen.
— Hän tulee, se on pääasia, ja se on varma. Näin hän kirjoittaa: »Sen myrskyn keskestä minä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni». Hän tulee!
Vaan Elina kävi yhtäkkiä tarkkaavaksi.
— Myrskyn keskestä, kirjoittaako hän niin?