— Niin, niin, kuten kuulit.
— Hm, silloin aavistan, mitä hän tarkottaa. Hän luottaa rajuilmaan, ja aikoo käyttää sitä hyväkseen, — ahaa! Sen oireita tuntuu kyllä muuallakin ja sen aikana voi paljo tapahtua, — siihen luotan minäkin. Mutta se on vaarallista peliä.
Anna ei ollut ilonsa keskessä vielä tullut ajatelleeksikaan, mitä hänen sulhonsa oikeastaan tuolla myrskyllä oli tarkottanut ja nyt Elinan sanat hänet melkein säpsäyttivät.
— Mitä, peljätäänkö sotaa?
— Peljätään ja toivotaan, minä puolestani toivon, ja toivottava sitä on sinunkin. Mutta — katsoppas noita linnoitystöitä tuolla Korpolaisvuorella —, täällä varustaudutaan myös, sitä ei vielä tiedä, kuka sitä myrskyä tulee johtamaan.
Anna oli hetkeksi käynyt miettiväksi. Hänelle rupesi nyt vasta oikein selvenemään, että hänen pelastuksensa ja onnensa riippuikin alkavasta sodasta, sodasta hänen omaa setäänsä vastaan, ja sen onnistumisesta. Ja hän virkkoi hiljaa:
— Pitääkö siis välttämättä vuotaa verta?
— Sitä et voine sinä estää jos tahtositkin, vastasi Elina. — Eikä sitä ole meidän syytä kammolla ajatella, sillä siihen meidän molempain menestys liittyy. Kuules, Anna, näistäpuolin meidän toiveemme ja halumme käyvät samaan suuntaan, tiet rinnakkain, päämäärät, — niin, ne ovat vielä kaukana. Vaan ne lähenevät, ne toteutuvat!
Tuo reipas luottamus tempasi Annankin taas mukaansa. Niin, käyköön miten tahansa, sodassa tai rauhassa, tyyneessä tai myrskyssä, — päämäärä toteutuu, sulho saapuu, se on kaikki! Ja hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään Elinalta tämän matkoja ja tuumia.
Elina oli kotoaan Hämeenlinnasta, jonne Liuksialan rouva pari viikkoa sitten oli saapunut, lähtenyt tämän mukaan matkoille. Kaarina-rouvan tarkotus oli pyytää marskilta lupaa saada kävästä edes Räävelissä tervehtimässä onnetonta poikaansa, joka ei saanut tulla Suomeen edes äitiään näkemään. Kustaa Eerikinpoika, jonka hänen palava koti-ikävänsä jo vuosi sitten oli vetänyt Itämeren maakuntiin, oli viettänyt Riiassa surkean talven köyhänä, sairaana ja avutonna, turhaan odottaen pyytämäänsä lupaa saada käydä Suomessa. Tänä kesänä oli hän vihdoin taas rohkassut mielensä ja lähtenyt luvatta tulemaan Suomenlahden yli. Mutta Fleming, jolle oli annettu asiasta tieto, lähetti Pikkalasta laivoja vastaan ja palautti kovaosaisen kuninkaanpojan takasin Rääveliin. Sieltä oli tämä kirjoittanut äidilleen Liuksialaan ja pyytänyt Kaarina-rouvaa sinne puheilleen. Kohta olikin rouva lähtenyt matkoille ja tullut Hämeenlinnan kautta Turkuun, rukoillakseen marskilta lupaa tuohon yhtymiseen.