— Miksei häntä lasketa kotimaahansa? kysyi Anna ihmetellen, sillä hänestä oli tuo heikko, surunvoittoinen mies viattomin ja vaarattomin ihminen maailmassa.
— Hän on kuninkaanpoika, hän on oikeutettu istumaan Ruotsin valta-istuimella, ja siksi häntä peljätään ja vainotaan. Vaan hän tulee kyllä tänne, ole siitä varma; sen myrskyn aikana, josta sulhosikin kirjoittaa, tulet, toivon ma, kuulemaan korkeimpana mainittavan Kustaa Eerikinpojan nimen.
— Mitä, aikooko Kustaa Eerikinpoika nousta kapinaan, — ja ketä vastaan?
— Hiljaa, hiljaa, me emme vielä tiedä, mitä hän aikoo. Mutta hänelle on annettava aikeita, toimivoimaa, rohkeutta…!
— Sitäkövarten matkustaa rouva Rääveliin?
— Ei rouva, hän tuskin tietääkään mistään aikeista, hän pelkää liiaksi poikaansa…
— Vaan sinä, matkustatko sinäkin Rääveliin? Häntäkö tapaamaan?
Elina oli noussut pystöön ja seisoi suorana, juhlallisena, melkein uhkaavan näköisenä siinä rantakalliolla, silmässä palava kiilto ja käsivarsi ojennettuna suoraksi.
— Niin, minä lähden noutamaan häntä Suomeen, minä tuon hänet tänne sitä rajuilmaa johtamaan, joka puhkeava on, ja sen keskestä olen kohottava hänet kunniaansa. Minussa on voimaa ja hänen pitää saada sitä myöskin.
Anna katsoi ihaillen serkkuaan: