— Oi, jos olisi minussakin tuollainen into ja tuollainen voima. Vaan yksin, Elina, heikko tyttö —, mitä voit sinäkään? Onko sulla auttajia?
— Koko Suomen kansa, sen saat nähdä. Vaan muista: ei sanaakaan näistä, ei hiiskahdustakaan!
Hetken viivähtivät tytöt vielä supatellen siinä rantakalliolla, kunnes Anna nousi, tarttui serkkuaan käsivarresta ja lähti taluttamaan linnaan päin. Hänenhän oli kiirehdittävä valmistamaan kirjettä sulholleen, saadakseen sen annetuksi Pohjanmaan lähettiläille, kun nämä, marskin puheilla käytyään, lähtisivät linnasta. Pitkästi hän kirjoitti, toivehikkaasti, luottavasti; kertoi huoltensa huojentumisesta, mielensä reipastumisesta, kertoi rohkeana odottavansa sitä myrskyä, jonka keskestä heidän onnensa oli sukeutuva. Ja kirjeensä valmiiksi saatuaan lähti hän ulos pihalle odottamaan lähettiläitä, jotka vielä olivat marskin puheilla. Ne viipyivät siellä kauan, Anna nousi porraskäytävään, odottamaan oven takana. Vaan siitä hän äkkiä peljästyneenä väistyi pois ja pakeni takasin alas linnan pihalle sen pieneen puistikkoon.
Sisältä huoneesta oli näet kuulunut marskin ääni niin ankarana ja vihaisena, ettei hän sitä sellaisena vielä ollut kuullut koskaan; jalka oli tömissyt kiviseen lattiaan ja nyrkki paukkunut pöydän laitaan. Ja sekaan oli kuulunut myöskin talonpoikain vakavia vastaväitteitä. Anna arvasi, että lähettiläät olivat liikanaisella suorapuheisuudella suututtaneet marskin noin äkäseksi ja toivoi nyt vain, että he pian lähtisivät, ennenkuin setä vimmoissaan ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, — hän oli vihassaan niin peljättävä. Tuokion kuluttua narahtikin ovi, askeleita kuului käytävästä, lähettiläät tulivat ulos, ja Anna rupesi jo kävelemään sillalle päin heitä tavatakseen. Vaan lähettiläät eivät menneetkään porttia kohden eivätkä sillalle, marskin huovit saattelivat heitä pihan poikki erästä alakerran ovea kohti, jonka Anna tiesi vievän vankityrmään. Raskas rautaovi vingahti valittavasti ja sulkeutui taas salvaten miehet sisäpuolelleen.
Surumielin ja miettiväisnä sitä Anna katseli. Hän kyllä tiesi, että katkera viha oli jo vuosikausia ollut vallitsemassa Pohjanmaan miesten ja Klaus-herran välillä — olipa se jo toisinaan väkivaltaisuuksiinkin puhennut — ja marskin oli hän monasti kuullut tuimasti sadattelevan Pohjolaisten valitusretkiä Ruotsiin ja heidän niskottelemistaan hänen virkamiehiään vastaan. Mutta miksi oli tuo viha nyt noin kiihtynyt, miksi hänen miehekäs setänsä noin ahdisteli noita turvattomia talonpoikia? Ja tuostako katkerasta vihasta hänen onnensa piti sukeutua?
Erityisesti huolissaan siitä, että hänen kirjeensä nyt tuojain vangittua jäisi lähettämättä, päätti Anna mennä marskin huoneeseen saadakseen lähemmät tiedot asioista. Annan ja hänen setänsä vanhastaan hyvät välit olivat taas vähitellen korjautuneet entiselleen, Klaus-herra käytti vieläkin toisinaan Annaa apunaan ja tällä oli aina oikeus mennä setänsä työhuoneeseen istumaan.
Marski käveli siellä, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa tai erityisesti harkitessaan jotakin suunnitelmaa, nytkin pitkillä askelilla lattiata edestakasin ja puhui, osaksi itsekseen, osaksi kirjurilleen Gröningille, joka taas oli hänen luonaan, palattuaan talvisen aateliskokouksen jälkeen tekemältään Puolanmatkalta. Äskeisen myrskyn laineet olivat jo osaksi laskeutuneet, vaan maininki kävi vielä korkeana.
— Ei niillä ole pää tuohesta, puhisi marski siinä kiukuissaan. — Tulevat tänne varottamaan ja uhkaamaan, ikäänkuin me emme entuudestaan tuntisi heidän vehkeitään ja kapinahommiaan. Siellä he Pohjanmaalla vangitsevat meidän virkamiehiämme ja pieksävät huovejamme… Eikä se vielä mitään olisi, jos he olisivat omilla asioillaan, vaan nyt he juoksevat toisen kätyreinä…
Marski pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten:
— He ovat reipasta väkeä, nuo pohjolaiset, mukiloivat venäläisiä kuin vietävät eivätkä pelkää pirujakaan. Vaan hitonko me nyt teemme heidän »oikeuksilleen». Eikö heillä ole lievemmät rasitukset kuin muilla maakunnilla, täytyyhän heidänkin elättää omat huovinsa? Mutta nämä vain uhkailemaan, — ah kyllä minä ne nuijapäät tunnen, he ovat herttuan verkoissa kaikki tyynni. Täältä he tietysti olisivat taas purjehtineet suoraan Tukholmaan valittamaan meidän ankaruuttamme neuvostolle ja valamaan vettä herttuan myllyyn. Vai mitä varten he tulivat tänne, hä, Gröning?