— Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana
Liuksialassa paljo enemmän.
Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri, Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, — hän kulki aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen. Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä aatelisrouvain parissa.
Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan ollut kylmä ja kireä — kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin vastakkaisille tahoille, — vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet, herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.
— Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen herran, Henrik Tottin kanssa.
— Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta päästä. — Mihin me nyt ryhdymme?
— Seppeleitä sulhaspojille, — se kai lie teille mieluinen tehtävä.
— Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, — peitot silmillenne tytöt!
Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt täällä vasta ensi kerran toisensa, — siksi hajaallaan asui aatelisto ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä suurempi. — Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset juosten ovea sulkemaan, — ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä neitseellistä työtä.
Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, — Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.
— Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.